Kolumni: Rukous

Vielä ihmiset rukoilevat yhdessä asioittensa puolesta, eikä sen merkitystä voi aliarvioida, kuten samaa sukupuolta olevien parien vihkimisjupakka Savonlinnan seurakunnassa on osoittanut.

Kun lapsena äiti peitteli meitä yöunille, viimeinen pyyntö oli: siunatkaa itsenne. Päivän hyörinästä laskeuduttiin äidin opettaman Levolle laske Luojani -iltarukouksen turviin ja se kantoi läpi lapsuusvuosien.

Raatajavanhempani laittoivat lapsensa pyhäkouluun. Kaiken niukkuuden ja matkojen takaa seurakunta löysi taimitarhansa ja sille hoitajat, jotka pyrkivät huolehtimaan kasvusta.
Pirteissään emäntien ja isäntien sunnuntai-iltapäivisin pitämät pyhäkoulut eivät poikenneet paljoakaan kansakoulun uskontotunneista. Rukoiltiin, laulettiin ystävää sä lapsien, luettin hyvästä paimenesta ja joskus saatiin lampaan kuva vihkoon liimattavaksi.
Siitä, mikä silloin kylvettiin, tuli pysyvä seuralainen. Se unohtui usein, jäi matkan varrelle, mutta palasi aina tarvittaessa vierelle.

Vielä ihmiset rukoilevat yhdessä asioittensa puolesta, eikä sen merkitystä voi aliarvioida, kuten samaa sukupuolta olevien parien vihkimisjupakka Savonlinnan seurakunnassa on osoittanut.
Rukous on suuri asia. Kun evankelista Pirkko Jalovaara kävi pitämässä esirukousiltoja Savonlinnassakin, tuomiokirkon 800 istumapaikaa täyttyi viimeistä paikkaa myöten. Pärekorit olivat kukkuroillaan esirukouspyyntöjä. Uutta katumaasturia ei varmasti kukaan pyytänyt.
Rukous on uskon asia. Kun evankelista hujatti kaikki pyyntölappuset ilmaan yhteisen rukouksen saattamana, en uskonut, että lappuseni taivaassa huomattaisiin. Tosin eipä muutakaan keinoa kollektiivikasan hoitamiseksi ollut.

Paimenpoika, joka ei sunnuntaiaamuna päässyt muiden mukana kirkkoon, lauloi nyt metsä kirkkoni olla saa.
Laulun sanoma on siinä, että voi palvella ja hiljentyä yhtä lailla honkaurkujen huminassa kuin kirkon holvien alla.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Osallistu keskusteluun

Itä-Savo