Kolumni: Väkivalta oopperassa toi epämukavan olon

Rigoletto-oopperan ennakkotiedoissa on varoitus, että esitys sisältää alastomuutta ja seksuaalisia kohtauksia. Hihittelin mielessäni. Minuako enää tässä iässä alastomuus tai seksuaalisuus hämmentäisi? Eikun menoksi, nokka kohti linnaa.

Ensimmäisen kohtauksen jälkeen olin jo toista mieltä. Jouduin todistamaan naisiin kohdistunutta väkivaltaa pakottamisineen, raiskauksineen ja tukasta repimisineen. Osa naishahmoista esiintyi rinnat paljaina. Koko kohtaus oli ahdistava ja Mantovan herttuan hurjat orgiat olivat ainakin minulle liikaa. Koko loppuoopperan ajan istuin pala kurkussa. Ällistyneenä ja vihaisena.

Seuraavana iltana paljasteltiin jälleen, tosin hilpeämmässä tunnelmassa, tällä kertaa Sevillan parturin esityksessä. Siinä päähenkilö Rosina astuu kylpyammeeseen rinnat paljaina. Ennakkotietojen mukaan Teemu Muurimäki olisi suunnitellut hänelle kohtaukseen kylpyvaahtoa muistuttavan röyhelöpuvun — jota tarkkaavaisena odotin —, mutta siitä oli jostain syystä luovuttu.

Nyt minua viisaammat oopperan tuntijat — ja heitä on paljon — sanovat tietysti, että nämä nyt ovat tällaisia oopperoita. Että Rigoleton alkukohtauksen tarkoituksena onkin säpsähdyttää, tehdä selväksi lähtötilanne, jota ilman loppuoopperan tapahtumat eivät olisi ymmärrettäviä. Ja että Parturissa astutaan ammeeseen, niin kuin nyt ammeeseen astutaan, kovin vähäisissä vaatteissa.

Minua eivät tällaiset selitykset oikein vakuuta. Olen altis uskomaan, että alastomuus ja väkivalta olisi voitu tuoda tietoon viitteellisillä keinoilla. Onko kaikki pakko näyttää? Eikö katsoja ymmärrä ilman osoittelua? Oopperoiden olennaisimmat teemat on uskoakseni mahdollista luoda ilman naisten riisumista, esineellistämistä ja törkeää alistamista.

Vai oliko kyseessä kikkailu, jonka tarkoituksena on hätkähdyttää, puhuttaa ja ehkä myös vaikuttaa positiivisesti lippujen myyntiin?

Mieleen tulee myös, olisivatko nämä kaksi oopperaa erilaisia, jos ohjaajana olisi nainen? Tietävätkö nykypäivän miesohjaajat, että lähivuosina naiset valtaavat alaa myös oopperoiden tekijöinä ja ohjaajina ja että tämä on viimeinen hetki riisuttaa naisia lavalla? Kun uusi sukupolvi — ja sukupuoli — astuu remmiin, sitä ei enää tapahdu.

Teatterin puolella naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta puhutaan paljon ja sitä paheksutaan ja se onkin jo lähes pannassa. Eikä ihme: me keski-iäiset naiset olemme suurin kulttuuria kuluttava ryhmä. Miksi meidän pitäisi olla innostuneita ja kiinnostuneita siitä, kuinka oman sukupuolemme edustajia halvennetaan lavoilla ilta illan jälkeen? Ja vielä maksaa siitä?