Kolumni: Itsevalaiseva possu ja muita polkupyöräilijöitä — eli tunteenomainen katsaus pyöräilyyn 1960-luvulta tähän päivään

AOP

Kolumni: Itsevalaiseva possu ja muita polkupyöräilijöitä — eli tunteenomainen katsaus pyöräilyyn 1960-luvulta tähän päivään

Reijo Taipaleen esittämä viimeinen valssi vaimeni kesäiltaan ja tanssilava alkoi tyhjentyä. Muuan nuoripari lähti kotimatkalle yhdellä polkupyörällä, Diplomatilla. Rasvalla hiuksensa taakse kammannut nuori mies ohjasi, minihameinen tyttö istui tarakalle.

Tyttö oli tullut tanssilavalle kävellen. Niin oli järkevämpää, siten tutulla naapurikylän pojalla oli hyvä syy tulla juttusille ja tarjota kyytiä.

Saatille lähtö ei ollut ensimmäinen ja reitti oli tuttu. Kesäyön tuoksut, rastaiden laulu ja valoisa taivas loivat romanttista tunnelmaa hiekkatiellä hiljalleen pyöräileville nuorille.

Jyrkässä alamäessä hiekka lähti äkisti takarenkaan alla liirtoon. Pyörä kaatui, molemmat putosivat kyydistä ja kierähtivät nurinniskoin maantielle. Pojan pikkutakki pölyyntyi ja kämmenet naarmuuntuivat, tytön polvet alkoivat vuotaa verta ja käsilaukku singahti melkein ojaan saakka. Polkupyörästä vääntyi ohjaustanko.

Niiskuttaen ja nilkuttaen matka jatkui. Nyt polkupyörää talutettiin.

Naarmut äitini polvissa näkyvät vaaleina juovina edelleen, vaikka hän täyttää tänä kesänä 75 vuotta.

Polkupyörä on ollut suomalaisille aina hyvin tärkeä kulkuneuvo. Tanssilavoilta alkaneiden riiuureissujen lisäksi polkupyörällä on kuljettu kouluun ja käyty töissä. Sodan ja armeijan käyneet tuntevat käsitteen polkupyörämarssi.

Tänä päivänä moni pyöräilee kuntoilun nimissä ja huvin vuoksi. Se onkin helppoa, sillä kevyen liikenteen väylät ovat tasaisia ja koko ajan yleistyvillä sähköäavusteisilla pyörillä on helppo nousta jyrkänkin mäen laelle. Tunnollinen pyöräilijä varustaa päänuppinsa nykyään kypärällä.

Ilmastomuutoksen aikoina korostuu fillaroinnin ekologisuus. Kun polkee itse, ei kulu fossiilisia polttoaineita, ellei sellaisiksi lasketa vyötärön vararenkaita.

Mutta parasta lajissa on tietysti huuma, joka tarttuu pyöräilijään vauhdin kiihtyessä alamäessä. Kun saa rullata vapaasti, antaa tuulen ujeltaa korvissa ja maiseman vilistä silmissä.

Kaverit polkivat 1970-luvulla Poneilla, Jopoilla ja Kombeilla. Minäkin olisin halunnut sellaisen. Mitä sain? Sain tšekkiläisen rumiluksen, joka oli niin heikkolaatuinen, että sen ketjusuojakin vääntyili omia aikojaan ja jota sai olla koko ajan korjailemassa. En pysynyt muiden perässä, sillä kaiken kukkuraksi Tšekkoslovakian pyöräteollisuuden helmi oli niin raskas polkea, että alamäissäkin sille piti veivata lisävauhtia.

Kun Itä-Euroopan ihme muutamaa vuotta myöhemmin oli saatettu kunniakkaasti pyörien hautausmaalle, pidin pyöräilystä pitkään taukoa. Mutta kun kaverit alkoivat puhua vaihdepyöristä ja ajella kapearenkaisilla, virtaviivaisilla vempeleillä, innostuin minäkin. Oli aika hypätä jälleen satulaan!

Vaan mistä rahat? Säästöjä ei ollut, eivätkä vanhemmat rahoittaneet lastensa päähänpistoja 1980-luvun alussa yhtä auliisti kuin nykyaikana.

Viimein keksin ehkä Suomen ainutlaatuisimman polkupyöränrahoitusidean: päätin alkaa täyttää sanaristikoita. Palkinnothan olivat ihan hyviä, jopa 40 markkaa. Ei niitä kovin monta tarvitsisi, kun jo olisi hyvä käsiraha plakkarissa.

Kävin ostamassa kioskilta kasan ristikkolehtiä. Ratkoin niitä itse, mutta annoin myös muille perheenjäsenille ohjeen täyttää niitä jokaisena vapaahetkenään. Aika monta kilpailuvastausta postitinkin, mutta yhtään voittoa ei tullut.

Lopulta vanhemmat heltyivät ja rahoittivat vaihdepyöräostokseni. Ihastuttavalla Hopeasiivellä poljin vuosikausia.

Vuosia sitten teinityttäreni houkuttelivat minua pyöräretkelle. Käytäisiin mökillä 25 kilometrin päässä, uitaisiin, grillattaisiin ja tultaisiin pyörällä takaisinkin. Helposti innostuvana ihmisenä suostuin oitis.

Jo menomatkalla jäin nuorisosta niin pahasti jälkeen, että olisi ollut ihan sama, vaikka olisin lähtenyt matkalle yksin. Kun vihdoin raahauduin mökin pihaan, oli grilli kuuma ja muksut uitettu. He katsahtivat minuun ja alkoivat nauraa. Tyrskimisen ja kikattamisen lomassa esikoinen sai soperrettua että muistutan ihan itsevalaisevaa possua. Se kai tarkoitti jotain hyvin punaista ja puuskuttavaa.

Kun polkee itse, ei kulu fossiilisia polttoaineita, ellei sellaisiksi lasketa vyötärön vararenkaita.

Pyöräily saattaa johdattaa myös vaikeiden eettisten kysymysten äärelle, kuten tarina pohjoisesta osoittaa.

Kun opiskelijakuopukseltani varastettiin kalliilla rahalla ostettu Aino-pyörä Rovaniemellä, tiesin heti, ettei hankkimani U-lukko ollut ollut kiinnitettynä mihinkään pylvääseen tai paaluun. Jos nimittäin olisi ollut, ei varkautta olisi päässyt tapahtumaan. Tyttäreni arveli, ettei pyörä ollut lukossa ensinkään.

Mutta turha oli itkeä, kun maito oli maassa. Kehotin tekemään rikosilmoituksen, vaikka poliisilla on varmaan Lapissakin — tai ehkä nimenomaan siellä — tärkeämpääkin tekemistä kuin pyörävarkauksien tutkiminen.

Pian tapahtui ihme: poliisista soitettiin ja kerrottiin, että tuntomerkkejä vastaava polkupyörä oli löytynyt hylättynä Pohjolankadun R-kioskin pihasta.

Innoissaan tytär lähti asemalle, mutta joutui pettymään. Poliisin varastossa oli ihan tutunnäköinen pyörä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei fillari sittenkään ollut oma: Satula oli ihan ehjä, vaikka varastetun istuimessa oli ollut pieni reikä. Lisäksi pyörän merkkiä osoittava tarra oli kokonainen ja muistin mukaan tyttären pyörässä se repsotti.

Saisiko kukaan koskaan tietää, vaikka hän ottaisi väärän löydetyn pyörän mukaansa? Kuka siitä kärsisi? Poliisi? Rosvo? Vai oikea omistaja, joka ei ollut tehnyt katoamisilmoitusta?

Omantunnonpainin jälkeen hän lähti kotiin ilman pyörää ja tuumasi, että rehellisyys maan perii.

Uusin pyöräilylöytöni on laji, jota voisi lähestyä vanhan kansan arvoituksen tavoin: Polkee polkee vimmatusti, vaan ei etene ollenkaan. Mikä se on?
Kuntosalien sisäpyöräily- eli spinningtunneilla poljetaan kuntopyörää ohjaajan käskyjen mukaan. Ylä- ja alamäet luodaan keinotekoisesti vastusta säätämällä. Vauhtia antaa iloinen musiikki.

Hämärässä salissa ponnistellessa irtoaa arjesta ja lähes meditatiivisessa tilassa mieleen ui kaikenlaista. Viimeksi spinnitunnilla aloin miettiä, miten Reijo Taipaleen esittämä viimeinen valssi vaimeni kesäiltaan ja tanssilava alkoi tyhjentyä ja kuinka muuan nuoripari lähti kotimatkalle yhdellä polkupyörällä, Diplomatilla. Rasvalla hiuksensa taakse kammannut nuori mies ohjasi, minihameinen tyttö istui tarakalle — — .

Hätkähdin, kun musiikki kolmen vartin päästä taukosi ja ohjaaja ilmoitti tunnin loppuneen.

Kirjoittaja on Itä-Savon toimittaja