Luontokolumni: Ken kulki tästä — Mielenkiintoisia havaintoja ja mielikuvituksen tuotoksia

Timo Seppäläinen

Luontokolumni: Ken kulki tästä — Mielenkiintoisia havaintoja ja mielikuvituksen tuotoksia

Mikäpä on meidän metsälenkeillä tehdä viiltävän analyyttisiä havaintoja, kun ensilumi jäljentää niin kengän, käpälän, kuin sorkankin painalluksen, josta päätellä kulkijan laatu. Toisinaan voi päätellä jopa iän ja sukupuolen.

Ei yksin ensilumi jälkien saloja paljasta; toki ensilunta odotellaan aivan eri aatoksin kuin keväisen yön järjestämää valkeaa yllätystä ensimmäisten oraiden jo pilkistäessä vapautuneesta maasta. Toisinaan takatalven harso on pöllyävää pakkaslunta, vaikka nuoska olisi kasvukauden kynnyksellä mielen helpompi sulattaa.

Päättyvän vuoden keväällä minulta ja muutamalta muulta olisi ilman vuorokauden viivähtänyttä lumihuntua mennyt ohi mielenkiintoinen havainto. Aamulenkillä koiran kanssa näin metsäpolun ylittävät, hieman jo sulaneet, kookkaat jälkipainanteet. Aluksi epäilin ahmaa. Havainto olisi ollut ensimmäinen kontaktini ahmaan. Muutamaa viikkoa aiemmin tuttavani oli Keiteleellä Pohjois-Savossa nähnyt ahman ylittävän kylätietä.

Jälkien tarkempi seuraaminen paljasti kulkijan karhuksi, jälkikoon perusteella erauspennuksi. Vuosia sitten olin Lapissa avohakkuun aurauksilla korvasieniä keräämässä. Oppaani oli paikallinen paliskuntalainen. Hän viittilöi minua luokseen yhyttäessään sateen tasoittamassa mulloksessa karhun jälkiä; milloin raavaan uroskarhun, toisaalla taas nuoren erauspennun. Hän näytti ja kuvaili myös saman eläimen jättämien etu- ja takatassujen painaumien erot.

Ottaa maasta pienen risun, pyörittelee sormissaan, saattaa nuuhkaistakin.

Oksennuspallosta voi melko vaivattomasti selvittää, minkä pöllön omaisuutta jättömoska on aikoinaan ollut. Mainiota lähdeaineistoa tarjoaa esim. Suomen pöllöt –teos. Kuvina kunkin pöllön oksennuspallot luonnollisessa koossa sekä saaliseläinten 1:1 mittakaavassa olevat luut.

Jälkiä ja jätöksiä löytäessä ei voi välttää mielikuvaa yksitoikkoisella taipaleella satulassa nuokkuvasta ratsastajasta joka äkkiä oikaisee ryhtinsä, pudottautuu koninsa selästä ja laskeutuu hiekalle toisen polvensa varaan. Ottaa maasta pienen risun, pyörittelee sormissaan, saattaa nuuhkaistakin. Heittää sitten rikan pois. Pistävä katse pyyhkäisee horisonttia ja toteamus puoliääneen: ”Kolmen päivän etumatka”.

Kaiketi tuonkaltaiset jäljitykset suorittaa nykypäivänä koira. Mistäpä lännensankareita otettaisiinkaan, ovat menneen talven lumia. Mitä nyt ikääntynyt Clint Eastwood. Tuskin hän tänne saakka lähtisi jäljittämään kotoaan kadonnutta ikätoveria, joka kuitenkin löytyisi ennen kuin Clint saisi lentoliput itselleen ja kopukalleen.

Jos koiran kanssa unohdun kovin kauaksi yksille jäljille kyykkimään, palauttaa humppi reittisuunnitelman ja etenemisaikataulun mieleeni kiskaisemalla flexistä sen verran, että keikahdan syrjälleni. Sillä aikaa kun könyän jaloilleni, on koira jo poiminut kuonoonsa huomattavasti kiintoisamman jälkijonon jota kannattaa yksissä tuumin seurailla, ainakin seuraavaan huomionarvoiseen käänteeseen saakka.

Pekka Mäkinen
Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.