Luontokolumni: Kävelymatkan päässä kotoani kulkee tieosuus, jossa on historiankirjassa merkintä vuodelta 1640

Itä-Savon luontokolumnisti Pekka Mäkinen pohtii vuosisatoja sitten tärkeän tieosuuden tarinoita.

80-luvulla kotonani kahvit katettiin kesäisin puutarhapöydälle. Pöydälle levitettiin myös karttoja. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, katseli hieman ulkopuolisena innostusta jolla vanhempieni kanssa kumarruin karttalehtien ääreen osoittelemaan sormet ojossa kohteita. Pian hänelle alkoi avautua tämä kesäisten vapaahetkien perinne. Hän nimesi meidät ”karttaperheeksi”.

Sittemmin vaimo itsekin innostui erilaisten karttojen maailmoista. Kauniina kesäaamuina valitsimme karttalehdiltä jonkin mielenkiintoiselta vaikuttavan päiväretkikohteen, jonne termospulloinemme ja eväinemme etsiydyimme. Mieleen jäänyt maastokartalta valittu kohde on lähde, jonka oli merkitty sijaitsevan metsäautotien kääntöpaikalla. Aikamme haeskeltuamme lähde löytyi, osoittautuen jotakuinkin juomapullon pohjan kokoiseksi, maansiirtotöistä selvästi kärsineeksi.

Isäni isältä saamani venäjänvallan aikaiset, sittemmin uusintapainoksina julkituodut kartoitukset herättivät minussa uudenlaisen mielenkiinnon. Siltä ajalta näkyvissä edelleen olevat tienpohjat ja kulku-urat pakottavat hakeutumaan noille ikiaikaisille reiteille. Parasta aikaa tuvan pöydällä on keskenlukuisena kaksiosainen Sulkavan historiaa käsittelevä teos. Kävelymatkan päässä kotoamme kulkee paikoin ajettavassa kunnossa oleva tieosuus, josta historiankirja mainitsee merkinnän niinkin kaukaiselta ajalta kuin 1640. Tie yhdisti Savonlinnan ja Puumalan kulkien Sulkavan kirkonkylän ja Harakkamäen kautta sekä Pieksuunjärven ja Tuonilahden välistä Pieksänlahteen, josta Heikkurilan kautta Puumalaan. 

Tienpohjaa koiran kanssa kulkiessa voi mielikuvituksensa syövereissä pohtia mitä tuonaikaiset kulkijat ovat mielensä sopukoissa ajatelleet ja suunnitelleet. Kovin ruuhkaiseksi en osaa liki neljän vuosisadan takaista tietä kuvitella. Kapealla, mutkittelevalla uralla matkanteko on vaatinut majoituspaikkoja. Kovin työvoimavaltaista oli tuonaikainen liikennöinti, olkoonkin, ettei silloin vielä tunnettu huoltoasemaverkostoa sellaisena kuin se 1900-luvun puolivälin jälkeen alettiin tuntea. 

Koiran nuuhkiessa nykyisten yön kulkijoiden jälkiä pientareilta voin itse eläytyä tien silloiseen äänimaailmaan ja tuoksuihin; kärryjen kolahduksia, kirskahduksia, hevosten hirnahduksia. Puhumattakaan, mitä kaikkea matkaajat ovat kokeneet. Keväisin ja syksyisin runsaat hanhimuutot, jotka meitä nykyisiäkin eteläsavolaisia ilahduttavat. Pitkälle kesään jatkuvan, moniäänisen käen kukunnan, sekä sateenjälkeisen tuoksun, josta myös me nykyeläjät toivottavasti pääsemme nauttimaan, olkoonkin vaikka juhannusviikolla.

Hyvää Juhannusta kaikille lukijoille!

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Kommentoidut