Kolumni: Tarkan markan marjastaja – eli kuinka synnytetään säästöä vissyvesiä kittaamalla

Timo Seppäläinen

Kolumni: Tarkan markan marjastaja – eli kuinka synnytetään säästöä vissyvesiä kittaamalla

Äiti päätti luopua mehumaijastaan, sillä edellisestä mehunkeitosta oli jo vuosikymmeniä, ja vehje vei komerossa liikaa tilaa. Perintökalleuden seuraavaksi vapaaehtoiseksi haltijaksi ilmoittautui mieheni, jolle hyvä puolukkavuosi oli aiheuttanut jo stressiä. Pakastin kun oli jo täynnä ja lapsetkin olivat kieltäytyneet puolukoista. Mehustamiseen uppoaisi litra poikineen.

Illalla mieheni istui pöydän ääressä taskulaskin kädessä, edessään kasa kauppojen tarjouslehtisiä. Hän hahmotteli edullisinta säilömistapaa mehuilleen. Jos mehutarvikkeet ovat ilmaisia luonnonmarjoja, niin ei ole mitään järkeä pakata niitä kovin kalliisti, hän selitti.

Myynnissä toki oli pakastukseen suunniteltuja tukevasta muovista valmistettuja muovipulloja, mutta niillä oli perheen ekonomistin mielestä liikaa hintaa, jopa euron kappale!

Hänen silmiinsä oli osunut vissyvesitarjous. Lähikaupassa oli myynnissä puolen litran vissyjä 12 pullon paketissa. Satsi maksoi viisi euroa, jolloin yhden pullon hinta on 42 senttiä. Kun ostaisi pari pakettia, joisi vissyt pois, niin siinä olisi 24 tyhjää muovipulloa pakastemehuja varten. Miten hieno kombinaatio, hän iloitsi, saa litratolkulla vissyä ja sivutuotteena ihan ilmaiseksi hyviä säilöntäpulloja! Ja kun pullon sitten joskus hamassa tulevaisuudessa palauttaa, siitä saa vielä 15 sentin panttimaksun.

Päässäni alkoi surista kaikkien näiden lukujen äärellä, mutta ennen kuin ehdin sanoa yhtään epäilyksen sanaa, mies oli jo huristellut autolla ostoksilleen.

Samana iltana alkoi pullojen tyhjennys. Aikaa ei ollut haaskattavaksi, sillä poimitut puolukat toki säilyvät sangoissa jonkun aikaa, mutta eivät ikuisesti.

Mies neuvoi, että puoli litraa silloin ja toinen tällöin menee todella helposti, melkein yhdellä suullisella. Minua nauratti, kun hän demonstroi väitettään. Hän asettui seisomaan tukevaan haara-asentoon, avasi vissyn, nosti sen huulilleen, kulkutteli kuuluvasti ja päästi lopuksi kumean röyhtäisyn. ”Siinäs näet! Ei ole kovin vaikeaa!”

Minäkin kokeilin. Yritin olla nopea, mutta jouduin vetämään henkeä jokaisen nielaisun välissä. Juuri siinä menin miehen mielestä vikaan: Kun nielee, pitää samaan aikaan hengittää nenän kautta, ettei välillä tarvitse pitää aikaa vieviä hengitystaukoja, hän neuvoi.

Hiilihappo nostatti kyyneleet silmiini, mutta mies komensi heti avaamaan toisen pullon. Hänellä oli kuulemma jo kuudes menossa.

Illan mittaan join minkä ehdin. Ensin yhden pullon aterian kanssa, sitten toisen keittiön siivouksen lomassa. Kolmas meni tv:tä katsellessa ja neljäs juuri ennen hampaiden pesua. Kysyin, miksei juomia voinut vain kaataa viemäristä alas. Miehen mielestä se olisi ollut tuhlausta.

Kun menin nukkumaan, mies käski ottaa sängyn viereen pari pulloa, sillä yöllä saattaisi janottaa ja jokainen tyhjentyvä pullo olisi askel kotiinpäin.

Yöllä minua ei janottanut, päinvastoin. Juoksin vessassa tunnin välein ja horroksessa näin kuvia kuplivista vissyaltaista, joiden keskellä uiskenteli itseni näköinen ihmishahmo.

Aamulla olisin halunnut kahvia, mutta mies käski avata voileivän kaveriksi vissyn. Hän vahti vieressä, että join päivän toisen pullon lehtiä lukiessa ja kun aloin kähertää hiuksiani, hän toi kylpyhuoneeseen lavuaarin reunalle jälleen pullon.

Illalla pullot olivat kuin olivatkin tyhjiä. Minä sen sijaan tunsin olevani täpötäysi. Vatsani oli pingottunut, röyhtäilin tauotta ja korvissani naksui.

Mutta kun samana iltana kurkistin keittiön ovelta, annoin jo lähes kaiken anteeksi. Keittiössä leijui lämmin höyry ja tummanpunainen väkevä juoma lorisi letkua myöten astiaan. Touhukkaan mieheni kasvoilla oli onnellinen hymy.

Pimeän tullen kävin kuitenkin liimaamassa postilaatikkoomme Ei mainoksia -lappusen ja heitin samalla roskiin lehtisen, jossa kaupattiin mansikkahilloa lasipurkissa 99 sentillä.