Pekka Mäkisen luontokolumni: Kanssakulkija

Itä-Savon luontokolumnisti Pekka Mäkinen aistii marraskuista luontoa.

Marraskuun varjot alkavat tähän aikaan olla vuoden pisimpiä, mikäli niitä ensinkään löytää. Oma varjo lienee tutuin, ja mahdollisesti sen edellä jolkottavan humpin, jos siitä nyt varjon luojaksi on, matalasta kulkijasta. Tässä kuussa varjoja on tarjolla korkeintaan parille tunnille, loppu päivän on tyytyminen omaan seuraan.

Kaikkensa luonto kuitenkin tekee myös näin loppuvuodesta, että tulisimme edes jotenkin toimeen luonnon ollessa kaikilta osin muutoin hiljaisimmillaan. Mitä nyt närhi jossain rääkäisee ja yhä harvinaisemmaksi käynyt hömötiainen tai töyhtötiainen tulee uteliaisuuksissaan näyttäytymään, hömötiainen sivaltaen sen käheän sihauksensa.

Patikoidessa marraskuisessa luonnossa, joka jonkun näkemyksen mukaan voi olla hyvinkin alasti riisuttua, oma varjo maalailee viereistä aukiota sivellen ja pyyhkien pienimmätkin maaston epätasaisuudet erehtymättömillä siveltimenvedoilla. Kun varjo kohtaa yllättäen polun likelle laskeutuvan kallion kupeen, kahvihampaan kolotus tai murahteleva vatsa havahtuu varjon tekemään havaintoon ja laittaa kulkijan kysymään josko sille varjollekin maistuisi kuppi kuumaa.

Takaa häilyvä aurinko kiirehtää varjoa kulkijan edelle ikään kuin olisi kuullut vinkin. Tulilla istuksien on sapuskan kypsyessä aikaa muistella miten onkaan kesän varjoilla erilainen tehtävänkuva. Silloin varjo voi kavaltaa — jos näin syyllistävää sanaa rohkenee käyttää — ylilentävät kookkaammat linnut. Yleensä maastoa leikkaavasta nopeasta vilahduksesta ei ehdi siirtyä näköhavaintoon. Siivekäs on ennättänyt poistua kuvasta ennen kuin alitajunta on ehtinyt laskea millä kohtaa lintu on suhteessa aurinkoon. Jos lintu poistuu auringon suuntaan, on melko toivotonta silmät sirrillään, käsi lippana ohimolla yrittää tunnistaa ylilennon suorittaneen linnun merkkiä saati vuosimallia.

Varjojen ollessa pisimmillään on linturuokinnalla vuoden vilkkain aika; vähän samassa suhteessa kuin pois muuttavia lintuja on syksyisin moninkertaisesti enemmän kuin keväisin tänne meille saapuvia. Loka-marraskuun vaihteessa alkaa mieltä hykerryttävä odotus, mitä uusia lajeja ruokinnalle mahdollisesti saapuu. Pari talvea sitten se oli valkoselkätikka.

Harmaapäätikka on jo pariskuntanakin vakiintunut vieras. Viime talvena toisten lintujen ulosteiden houkuttamina ruokinnalle saapuneet tilhet ovat tervetullutta silmäniloa tänäkin vuonna, puhumattakaan pähkinänakkeleista joista on pitkin syksyä tehty havaintoja eri puolilla. Vuodenvaihteen jälkeen palailevat marrasmetsän siimeksistä myös päivä päivältä lyhenevät ja terävöityvät varjot, valon airuet.

Pekka Mäkinen

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.