Kolumni: Olimme kuin Bonnie ja Clyde — Peltipoliisi teki meistä rikoskumppaneita

Poliisilta tullut kirje näytti päällisin puolin ihan tavalliselta kirjeeltä: materiaalina paperi, valkoisella pohjalla mustia kirjaimia. Jokin tuossa tavallisessa kirjeessä kuitenkin oli epätavallista, sillä sen luettuaan mieheni punehtui ja alkoi huutaa. ”Nyt se sitten lähtee ajokortti”, hän karjaisi. ”Miten se voi olla mahdollista”, hän jatkoi.

Sanoin hänelle, että nyt puhutaan varmaan niistä ylinopeussakoista, joita hän on kameratolpista keräillyt ehtimiseen sieltä sun täältä ja kyllä minä olen tiennyt, että tämä päivä kirjeineen ja ajokortin menetyksineen vielä joskus tulee.

Mies katsoi minua tiukasti ja väitti, ettei minulla ole mitään kanttia neuvoa yhtään ketään, sillä kirje koskee myös minun ajeluitani. Ajokortin menetys uhkaa kuitenkin rekisteriin merkittyä auton omistajaa, eli häntä.

Otin suuren mölyn aikaansaaneen kirjeen omiin käsiini ja aloin tutkia sitä. Hmm, väitteessä oli kuin olikin jonkin verran perää. Seitsemän kilometrin nopeusrajoituksen ylitys Hämeenlinnassa? Juu, sehän oli silloin kerran, kun vein tytärtä larppaamaan — mitä se sitten ikinä onkaan — jonnekin Savonlinnasta katsottuna jumalan selän taakse. Silloin välähti, juu-u.

Entäs Savonlinnan Haapakalliosta samoin rimaa hipoen napattu sakko? Sekin taisi olla omia tekosiani. Oli kiire junalle, kun kuopus tuli Rovaniemeltä kesälomalle kotiin. Hain hänet Parikkalasta, kun en millään malttanut odottaa kiskobussin saapumista Savonlinnaan. Oli ollut niin kova ikävä koko talven.

Mutta kaksi muuta sakkoa olivat minulle mysteerejä. Savonkadulla 47 kilometriä tunnissa? Kukas siinä on saanut sakot suurin piirtein kävelyvauhdista? Mies tunnusti, että salama oli kerran välähtänyt jäähallin tienoilla bussipysäkille pysäköidyn pakettiauton takaikkunasta. Ja nyt pakon edessä hän kertoi saaneensa Helsingin Käpylässäkin yhden sakon, kun oli kiirehtinyt poikain biljardi-iltaan Kallion Mascotiin.

Siinä sitä oli riittävästi: neljä sakkoa kahden vuoden aikana. Luimistelimme toisiamme pöydän yli. Olimme kuin Bonnie ja Clyde, rikoskumppanit, virkavallan jahtaamat lainsuojattomat. Meillä molemmilla oli kriminaali vuoteessamme.

Ennen kuin lähdimme epätoivoiselle pakomatkalle, päätti mies vielä soittaa poliisille. Jospa asiat selviäisivät puhumalla.

Hän selitti puhelimeen, ettei sakkoja näin monta olisi kertynyt, ellei vaimo olisi osallistunut talkoisiin. Ja se huomioon ottaen on väärin rangaista sitä, joka oli ajanut neljästä sakosta vain kaksi.

Poliisista vastattiin, että sakkoa olisi pitänyt vastustaa aikanaan, ei se nyt enää käy. Valokuviakaan ei enää ruveta kaivelemaan arkistoista, kun ei ole sellaiseen resursseja.

Mies huuteli luuriin joitakin oikeusmurhan ja maastamuuton kaltaisia sanoja ja sulki sitten puhelimen allapäin. Naputteli kuitenkin vielä valituksen netissä ja alkoi sen jälkeen tehdä polkupyörälle aikaistettua keväthuoltoa.

Kului muutama päivä. Posti toi taas ihan tavallisen näköisen kirjeen. Tällä kertaa mies luki sen hymyssä suin. Hänet oli armahdettu. Hän selvisi varoituksella.

Kirjoittaja on Itä-Savon tuottaja

Uusimmat uutiset