Luontokolumni: Eräänä juhannuksena

Itä-Savon luontokolumnisti Pekka Mäkinen muistelee mummun kanssa viettämäänsä juhannusta, jolloin särjet maistuivat.

Öisen sateen jälkeen pilvet pyyhkiytyivät lännelle. Heräilevä lämpö tuoksui koivunlehdiltä. Tuulenvire varisti kimaltavat pisarat puista. Kaverin kanssa pääteltiin että semmoisella kelillä kala söisi.

Kompostin kupeessa kasiaiset olivat nousseet pitkän kuivan jakson jälkeen pintaan. Niitä löytyi nopeasti purkillinen. Äiti huomasi touhumme ja kysyi tehdäänkö eväät. Yhdeksän kilometrin polkupyörämatka taittui kuin lentäen. Viimeinen kilometri rantaan oli hiesuista kärrytietä jolla pyörän ketjut napsuivat ketjusuojiin.

Ensimmäistä maistettuaan sanoi kalojen kaipaavan lisää suolaa. En ollut muistanut laittaa ripaustakaan.

Järven selältä voimaa keräävät mainingit kohisivat kaislikkoon ja rannan louhikkoon. Sudenkorennot tarkkailivat ”vieraslajin” edustajia kohteliaan matkan päästä, paarmat eivät samaa hyvää tapaa noudattaneet. Kohot eivät kauan kelluneet rauhassa kun jo lumpsahtivat mainingin harjan alle. Taisimme kumpikin nostaa puolenkymmentä särkeä rannalle ennen kuin maltoin todeta, ettei taida olla ahvenia eikä lahnoja paikalla, kun eivät kohot sillä tietyllä tapaa sivusuunnassa sukeltaneet. Eivät sittenkään, vaikka koko purkillisen mitä parhaita onkimatoja tarjosimme syötiksi.

Kotimatkalla lennokkuus polkemisesta oli kadonnut. Toivoimme muovikassien sankojen kestävän. Pihaan tultuamme kaveri lupasi meille omatkin särkensä. Isä sanoi, ettei ala kaikkia perkaamaan. Kaverin kanssa ryhdyimme urakkaan. Kun perattuja oli vadin pohjan peitoksi, kärpäsiä ja paarmoja alkoi kiehnätä. Kaveri muisteli biologian tunnilta että särkikaloja käytetään kompostissa maanparannuksen.

Mummu ja pappa olivat tulleet kalareissumme aikana meille. Mummu nauravaisena ihaili kalasaalista, sanoi siitä olevan jo vuosia kun viimeksi sai savustettua särkeä. Henkäisi savusärjen olevan suurta herkkua. Siitä paikasta juoksin hakemaan Lucifer-grillin. Lastattiin hiiliä reilusti palotilaan ja sytytysnestettä hiilien päälle. ”Laita että riittää”, kaverini evästi.

Mummu pyysi hakemaan hänet huoneelta kun kalat olisivat kypsiä. Vahdimme polvillamme grillin vieressä joko kalat tohtisi asettaa ritilälle. Päätimme perata vielä vähän särkiä hiillosta odottaessa. Juoksujalkaa kiikutimme kalavadin grillin luo. Ajattelimme sen vähäisen liekin hiilissä vain jouduttavan kypsymistä.

Lisää kärpäsiä oli löytänyt tiensä vadille. Ensimmäinen ja toinenkin ritilällinen menivät harjoituksena. Tyrkimme puulastalla ritilään palaneita kaloja irti. Mummu tuli omia aikojaan pihakeinuun kolmen haarukan ja lautasen kanssa. Ensimmäistä maistettuaan sanoi kalojen kaipaavan lisää suolaa. En ollut muistanut laittaa ripaustakaan. Lopulta mummu piteli mahaansa niin kuin pidellään silloin kun kuvataan mahan olevan täynnä.

Seuraavana aamuna hain kaveria ulos. Se loikoi sängyssä ja sanoi että mahaa poltteli. Ei minullekaan edellisiltana uni tullut kipristelyn takia. Iltapäivällä kaveri tuli jo ulos. Mummukin eli vielä useita vuosia. Hyvää juhannusta, suoloja unohtamatta!

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.