Kolumni: Perhesopu särkyi, kun mies toi kotiin elektronisen pysäköintikiekon

Mies oli livahtanut ostoksille ilman valvontaa, ja se ei koskaan tiedä hyvää. Tällä kertaa kotiintuomisena ei ollut kalahaavia, purkinavaajaa, fleecepaitaa, marmeladirasiaa, tunkkia eikä minikaiutinta, vaan vähän tikkuaskia suurempi palikka, jonka käyttötarkoitusta en heti ensisilmäyksellä hahmottanut.

Mies selitti innostuneesti, että kyseessä oli auton tuulilasiin kiinnitettävä elektroninen pysäköintikiekko, joka reagoi auton liikkeeseen. Kun auto pysähtyy, laitteen numeronäyttö pompsahtaa osoittamaan seuraavaa puolta tai tasatuntia, eikä vanhanmallista kiekkoa tarvittaisi enää ollenkaan. Se kun unohtuu niin helposti.

Kuuntelin korvat höröllä. En ollut aiemmin kuullut moisesta vempeleestä, mutta en myöskään ymmärtänyt, miksi sellainen piti hankkia. Lieneekö laillinenkaan? Turhaa rahanmenoa!

Mies huomautti, että 17,90 euron hintainen kiekko säästäisi hyvin pian itsensä takaisin saamatta jäävien pysäköintivirhemaksujen muodossa. Minä ihmettelin, miten sellaisesta voi säästää, mitä ei alunperinkään ole tulossa. Emmehän me koskaan saa pysäköintisakkoja. Täysin hypoteettinen ja suorastaan mielikuvituksellinen ajatusrakennelma! Lisäksi sangen loukkaava, eikö minuun enää luoteta!

Vaikka kuskilla on ryppyjä ja autossa kolhuja, on sentään jotain tasoa.

Tosin hetken mietittyäni muistin, että olin kyllä kerran saanut pysäköintivirhemaksun. Se tapahtui toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 2014. Kuopus oli pääsemässä ylioppilaaksi ja tunnekuohussani unohdin kiekon, kun pysäköin auton Kirkkokadulle Manun elintarvikkeen eteen kiirehtiessäni juhlaan Taidelukiolle. Mutta unohdus oli mielestäni ymmärrettävä. Kuka ajattelee kiekkoa silloin, kun pienokainen riistetään rakastavan äidin rinnoilta?

Miehen mielestä sekin raha olisi säästetty, mikäli hän olisi keksinyt ostaa laitteensa viisi ja puoli vuotta sitten. Lisäksi hän huomautti, ettei lasta ollut suinkaan riistetty minulta, vaan että aikuistuvien mukuloitten tapana nyt vaan on jossain vaiheessa muuttaa omilleen, eikä tämä ihmisen kasvuun liittyvä luonnollinen asia sitäpaitsi nyt mitenkään liittynyt kiekkokeskusteluumme.

Kerroin hänelle, että minulla oli myös eräs hyvin hienostunut ja taiteellinen syy vastustaa elektronisen kiekon käyttöä.

Kun lainsäädäntö helpottui takavuosina sen verran, että sinisen muovikiekon sijaan sai alkaa käyttää myös muunlaisia ajanosoittimia, ostin kaupasta kiekon, jonka kuvana oli Akseli Gallen-Kallelan maalaama Keitele-järvi. Olin nähnyt alkuperäisen työn vuosia sitten Lontoon National Galleryn seinällä ja se oli minulle muistorikas maisemamaalaus.

Lisäksi aina kun laitoin sen tuulilasille, mietin tyytyväisenä, että vaikka kuskilla on ryppyjä ja autossa kolhuja, on sentään jotain tasoa: Gallen-Kallela parkkikiekossa!

Mies väitti, ettei ollut hullumpaa kuullut. Hän sanoi, ettei yksikään ohikulkija taatusti ollut huomannut koskaan Kallelaani ja että 45 euron sakko on 45 euron sakko, oli se unohdettu kiekko sitten miten taiteellinen tai kyldyyrinen tahansa. Ja kun pikavoitto osuu kohdalle, avautuu jokaisen järkevän ihmisen suu kysymykseen: ”Miksei meillä ole nykyaikaista elektronista kiekkoa?”

Vaikenin, ja kiekkokärhämä laantui sillä erää. Tuulilasissa on nyt jo jonkin aikaa nakuttanut hiljainen sähkövempain. Mutta tulee vielä sekin päivä, kun sen patterit loppuvat — ja kun silloin tulee sakko, on minun vuoroni sanoa sananen.

Kirjoittaja on Itä-Savon uutistoimittaja.