Luontokolumni: Lintujen talviruokinnan ei uskoisi olevan rakettitiedettä, vaan kylläpä se osin vaikuttaa olevan

Yrjö Ruotsalainen

Lintulauta on pakkastalvina pikkulinnuille elintärkeä ruokintayksikkö. Ruokkija voi samalla tehdä tärkeitä havaintoja.
Lintulauta on pakkastalvina pikkulinnuille elintärkeä ruokintayksikkö. Ruokkija voi samalla tehdä tärkeitä havaintoja.

Ei uskoisi lintujen talviruokinnan olevan rakettitiedettä, vaan kylläpä osin vaikuttaa olevan. Osaan viskellä kintaalla tai ilman kinnasta kauroja keltasirkuille, jopa muita asioita ohessa miettien. Talimakkaroita ja possunpintoja olen vaivatta ripustellut miten milloinkin, ja asiakkaat ovat ne onnistuneesti hyödyntäneet. Auringonkukansiementen tarjoilu sujuu tutulla kaavalla.

Sitten hankimme mielijohteesta kätevännäköisen pähkinärouheelle tarkoitetun automaatin. Vaimo pohti 8 kilon säkkiä kaupan lattialla katsellessaan, mikä mahtoi olla toteutuva hyötysuhde kyseisellä rouhekoolla. ”Rouhe” käytännössä tarkoittaa puolikkaita maapähkinöitä, seassa hieman neljänneksiä. Selvää oli, että automaatin pienisilmäisestä verkosta ne eivät lintuvoimin tulisi läpi.
Säkkiä autolle kantaessa mietin, että vaikka verkko pähkinät läpäisisi, saisivatko tiaiset puristettua pähkinänpuolikkaan varpaiden ja oksan väliin niin, ettei syötävä putoaisi puuterilumeen. Nähty on, että siivekäs mieluummin noutaa uuden nokittavan sen sijaan, että voimasanan tokaistuaan kävisi penkomassa lumettuneen appeen uudelleen askarreltavakseen. Eivät kaikki ihmisetkään välitä hyödyntää jo käytössä ollutta vaan hakevat mieluummin kaupasta uuden.

Kotimatkalla asiasta keskusteltiin. Tehosekoitinta ei luvattu käyttööni. Sitten sain idean ja optimistisena ilmoitin ongelman ratkaistuksi. Meillä on oranssi, 80-luvulta peräisin oleva manuaalinen, erilaisilla teräkiekoilla varustettu raastin. Valitsin terän vehkeeseen, asetin vehkeen pesuvatiin, nostin tiskipöydälle ja ryhdyin veivaamaan. Ensimmäisen pähkinämukillisen jälkeen piti heittää villapaita pois. Hiellä ja vaivalla sain lunastettua puolentoista kuukauden pähkinätarpeet.
Tulos tyydytti. Pehmeän talimakkaran sekaan puristellulla pähkinämassalla sai hienosti täytettyä annosteluautomaatin. Voimallisen veivaamisen jälkilasku lankesi maksuun koko seuraavan päivän kestäneenä ankarana niska- ja pääkipuna. Oli siis kehiteltävä toisenlainen tapa. Mummolta peritystä valurautaisesta lihamyllystäkään ei työhön ollut, vehje meni tukkoon kourallisen jälkeen.

Äitini tarjoutui avuksi. Sanoi olevansa minua pitkäjänteisempi ja naputtelevansa vasaralla loput säkillisestä. Minä taisin vähän tuskastua ja mainitsin murskattavaa olevan jäljellä reilut 5 kg. Myöhemmin kuitenkin päätin koettaa kellarin betonilattialla, josko vasara sittenkin olisi ratkaisu pulmaan. Vaimo muistutti että lattiaa ei sitten tuhrita pähkinän rasvalla, hieman epätasainen lattia olisi ikävä siivottava. Totesin että eipä tietenkään tuhrita. Ensimmäisen kourallisen jäljiltä kellarin matolta, laatikoiden alta ja nurkista löytyi noin puolet tuosta kourallisesta. Osa pomppi keikkuvalta naputtelualustalta silmilleni.
Lopputulemana suljimme suumme ja silmämme pähkinäsavotalta ja annoimme kolmen oravan ja jaolle ehtivien lintujen tehdä työn puolestamme. Metsähiiret hoitavat viimeistelyn. Kaikki ruokailijat ovat yhtä arvokkaita.

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija

Luetuimmat

Uusimmat uutiset

Kommentoidut