Kolumni: Kun raivostuttaa, ei bassibasuukki aina riitä

Ulla Ylisaari kysyy, ketä haittaa, jos joku kiroilee yksin kotonaan.

Kolumni: Kun raivostuttaa, ei bassibasuukki aina riitä

Mieleni teki kahvia. Poistin keittimestä vanhan, kostean suodatinpussin ja meinasin viskata sen biojätteisiin. Ihan sinne asti pussin kantokyky ei riittänyt, vaan se repesi ja mustat kosteat purut levisivät pitkin lattiaa hirvittäväksi sekasotkuksi. Ja siitä se lähti. Kiroilin niin että keittiö raikui.

Kaamea purkaukseni jäi kaikumaan seiniin ja kuuntelin rääkäisyäni itsekin: Sanoinko minä noin? Uskalsinko kiroilla näin hirveällä tavalla? Mutta sehän tuntui oikeastaan aika hyvältä!

Olen aina ollut sitä mieltä, että kiroilu on huono ja moukkamainen tapa. Olen nyrpistellyt nokkaani kassajonoissa, kun nuoriso viljelee voimasanojaan. Vanhempien ihmisten noituessa olen ihmetellyt, että eikö tuokaan ikäihminen ole mitään käytöstapoja elämänsä varrella oppinut.

Mutta nyt aloin miettiä: miksi paheksun kiroilua niin paljon, kun se kuitenkin hätätilanteessa suo ihmiselle ison lohdun, jopa nautinnon?

Nyt on muistettava, millaisen taipaleen viiskymppinen naisihminen on tähän mennessä taittanut hyvä käytöksen vaatimusten, naiseuden ja äitiyden myyttien paineessa.

Lapsuudenkodissani ei kiroiltu. Tai kyllä vanhemmat antoivat tulla, mutta me lapset emme. Totta puhuen en uskalla edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin sanonut ruman sanan äitini tai isäni kuullen. Se oli yksinkertaisesti kielletyistä asioista se kaikkein kielletyin.

Ennen omien lasten syntymää ehdin kiroilla jonkin aikaa, mutta nuo huolettomat vuodet lipuivat ohitseni äkkiä. Sadattelu loppui kuin seinään, kun tajusin, että lapset matkisivat apinan tavoin kaikkea, mitä tein. Halusin olla hyvä äiti. Ja hyvä äiti lukee ja laulaa lapsilleen, ei kiroile, päätin heti ensimmäisen nyytin kanssa Savonlinnan keskussairaalasta kotiuduttuani.

Vauhtiin päästyäni olen alkanut kiroilla melkein koko ajan, on siihen suoranaista tarvetta tai ei.

Kiroilun välttelyhän on suorastaan oma taiteenlajinsa. Esimerkiksi Tintti-sarjakuvien lukijat ovat viettäneet lukuisia riemastuttavia hetkiä kapteeni Haddockin persoonallisten raivonpuuskien äärellä: Senkin ihmissyöjä! Jumalan pyssy ja puukuulat! Voi tuhannen miljardin miljoonaa tyrskyn tärskyä!

On kuitenkin tunnustettava, että korvike on korvike tässäkin asiassa. Suomalaisen kiroiluperinteen kuoleman jälkeiseen elämään, jumaliin tai sukupuolielinnimistöön liittyvät ilmaisut jotenkin vain helpottavat oloa kriisitilanteessa paremmin kuin satunnaiset bassibasuukit.

Nyt, kun viimeisetkin esteet, eli lapset, ovat poissa kiroiluni tieltä, olen villiintynyt nautinnollisesta noitumisesta. Vauhtiin päästyäni olen alkanut kiroilla melkein koko ajan, on siihen suoranaista tarvetta tai ei. Enää minua ei määrää äiti, eivät tyttäret. Olen itsenäinen ja aikuinen olento, joka saa käyttäytyä kotonaan juuri niin huonosti kuin haluaa.

Aika lapsellista tämä aikuisen naisen kapina, saattaa joku sanoa. Niin onkin. Voi olla, että kyllästyn tähän pian, otan vuorotteluvapaata ja ostan moottoripyörän.

Kirjoittaja on Itä-Savon iltatuottaja.