Kolumni: Muna ja kana puolukassa, eli tarina hirvikärpäsistä ja katoavista auton avaimista

Kolumni: Muna ja kana puolukassa, eli tarina hirvikärpäsistä ja katoavista auton avaimista

Pitkin hampain tytär suostui vanhusten seuraksi puolukkaan. Hän sanoi tuntevansa edelleen syvää, lapsuudesta kumpuavaa vastenmielisyyttä metsäretkeilyyn, mutta voi nyt tehdä poikkeuksen, kun sattumalta on käymässä Savonlinnassa marjastusaikaan.

Autossa hän selitti, että yleensä marjastajat joko taittavat jalkansa, eksyvät ikuisiksi ajoiksi tai tulevat karhujen syömiksi. Näin hän oli lehdestä lukenut. Lisäksi marjastus on vaivalloista, siinä tulee kuuma ja erilaiset hyönteiset imevät ihmisestä verta ja levittävät tauteja.

Siksi hän oli jo vuosia suosinut oman turvallisuutensa tähden käytäntöä, jossa äiti poimii hänen marjansa, pakastaa ne, pakkaa kylmälaukkuun, ajaa tuhatta ja sataa Tampereelle ja tuo saaliin hänen pakastimeensa. Kätevää!

Minä totesin kipakasti, että niin kaupunkilaisiksi tämän perheen lapset eivät tule, etteivät metsään uskaltaudu. Ja niin sitä mentiin.


Ruskaan pukeutunut korpi humisi hiljaa. Puolukat kolisivat poimureiden pohjalle tasaisessa tahdissa. Palokärki huuteli. Kostean metsän tuoksu leijaili nenään.

Mutta käärmeensä se oli tässäkin paratiisissa. Yksi sellainen, hirvikärpäsen muodossa tosin, ryömiskeli parhaillaan lippalakkini alla hiusten seassa. Ääh, miten epämukavaa!

Aloin kiroilla ja kiemurrella. Tyttö käski ottaa rauhallisesti. Hän riisui päähineeni ja kaiveli pitkillä kynsillään vihulaisen ja nipisti sen kuoliaaksi. Näitä nyt vain metsässä on, ei niitä pidä säikkyä, hän huomautti.


Jälleen jatkettiin. Kun yksi mätäs ehtyi, vaihdettiin paikkaa. Rämpiessäni eteenpäin risu iski punaisen juovan kasvoihini. Koski niin, että kyyneleet kihosivat silmiini.

Tytär neuvoi, ettei ikinä pidä kulkea niin lähellä edellämenijää, että oksa ehtii räpsähtää naamalle. Pari-kolme metriä on aina hyvä pitää välimatkaa, neuvoi muna kanaa.

Nyt oli vetoketju auki ja tasku tyhjä.


Sitten alkoi mies huudella mättäältään, että ihan kuin auton avaimet olisivat kadonneet. Tässähän niiden juuri piti olla, hänen takkinsa vetoketjutaskussa, mutta nyt oli vetoketju auki ja tasku tyhjä.

Muodostimme ihmisketjun ja kuljimme reittiämme takaperin katse tiukasti maata kohti, mutta turhaan. Minua suututti miehen huolimattomuus. Täällä sitä nyt oltiin Naistenlahden perukoilla ilman kyytiä kotiin. Mitäs nyt tehdään?

Mies sanoi kömpivänsä tien varteen ja tilaavansa taksin. Sillä hän huristaisi kotiin, hakisi vara-avaimen, tulisi takaisin ja niin pääsisimme autolla kotiin koko konkkaronkka marjoinemme. Hyvä suunnitelma!


Juuri kun hän oli lähdössä, tytär muisti jotain. Aivan kuin hän olisi nähnyt, miten auton avaimet olivat jossain vaiheessa jonkun sangon pohjalla. Mitä jos ne ovat siellä vieläkin, puolukoiden alla?

Mies kääri hihansa, sujutteli paljasta käsivarttaan sankoonsa marjamassan läpi ja tavoitteli pohjaa. Marjat vain poksahtelivat, kun liikutteli kättään. Ja jopas jotakin! Puolukan värjäämä avainnippu nousi marjojen seasta.


Kotona lupasin, että kylmäketju Savonlinnan ja Tampereen välillä toimisi edelleen, eikä tyttären tarvitsisi enää metsään vaivautua, kun ei selvästikään ollut luontoihmisiä.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.