Kolumni: Suomelta puuttuu inhimillinen päihdepolitiikka

Osallistuin yliopistossa päihderiippuvuuksia käsittelevälle luentosarjalle. Se avasi silmäni suomalaisen huumepolitiikan retuperäisyydestä.

Kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon julisti vuonna 1971 huumeet yhteiskunnan päävihollisiksi, alkoi maailmanlaajuinen huumeiden vastainen sota, jossa ei ole ollut mitään järkeä.

Huumeidenkäyttö, siitä johtuvat ongelmat ja kuolemat ovat kaikki lisääntyneet. Laittomat markkinat kukoistavat, ja järjestäytynyt rikollisuus on ainoa taho, joka hyötyy nykypolitiikasta.

USA:ssa tilanne on niin paha, että puhutaan opioidikriisistä.

Samalla kun kansainvälisen huumesodan aloittanut valtio laillistaa kannabiksen osavaltio toisensa jälkeen, Suomessa julkinen keskustelu seisoo paikoillaan.

Huumeongelmaisiin suhtaudutaan vihamielisesti. Uutisissa eniten äänessä ovat poliisit, jotka näkevät käyttäjät rikollisina. Kun esimerkiksi Sisä-Suomen poliisilaitos julkaisee Instagram-kuvan myyjän kiinniotosta, sillä saavutetaan vain julkista halveksuntaa riippuvaisia kohtaan. Jos suhtaudumme vihamielisesti käyttäjiin, miten he pystyvät luottamaan yhteiskuntaan?

Riippuvainen on apua tarvitseva ihminen, jolla on inhimilliset tarpeet ja oikeudet. Median pitäisi antaa suurempi painoarvo päihdealan asiantuntijoille, joilla on todennäköisesti poliiseja parempi käsitys siitä, miten riippuvuuksia voidaan oikeasti ehkäistä.

On olemassa kaksi vaihtoehtoa: rangaistus ja hoito. Suomessa kallistutaan ensimmäiseen, vaikka asumme hyvinvointivaltiossa.

THL:n tutkijoiden viimevuotinen blogipostaus dekriminalisoinnista on tärkeä keskustelunavaus. Pelottelu ei yksinkertaisesti toimi vaan lisää ongelmia, koska käyttäjät eivät uskalla hakea apua.

Jos suhtaudumme vihamielisesti käyttäjiin, miten he pystyvät luottamaan yhteiskuntaan?

Huumeongelmista on monia harhaluuloja. Käytön yleistymistä on pelätty nuorilla, mutta THL:n tilastojen mukaan nuorimpien ryhmässä käyttö ei ole enää kasvanut.

Toinen yleinen pelko on, että dekriminalisointi lisäisi huumeidenkäyttöä. Siitä ei ole kansainvälistä näyttöä.

Portugalissa ongelmat ovat päinvastoin vähentyneet, kun käyttäjät on ohjattu vankilan sijasta hoitoon. Ja yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan teinit käyttävät kannabista vähemmän silloin, kun se on laillista.

Surkuhupaisinta on suhtautuminen lääkekannabikseen, vaikka se on ollut täällä laillista vuodesta 2008. Reseptin saannista on tehty käytännössä mahdotonta. Kipupotilaille tarjotaan mieluummin buprenorfiinia, jonka tunnetuin kauppanimi on Subutex.

Media uutisoi taannoin Kelan systemaattisesta pyrkimyksestä estää lääkäreitä määrämästä lääkekannabista sitä tarvitseville.

Mitä se kertoo meistä, että saatamme ihmiset enemmin riippuvaisiksi vahvoista opioideista kuin sallimme heille oikeuden lailliseen lääkkeeseen, joka on kaikin puolin turvallisempi?

Kelasta syntyy käsitys, että meillä on vielä pitkä matka inhimilliseen päihdepolitiikkaan. Suuntaa on pakko muuttaa, mikäli emme halua opioidikriisin kaltaista tilannetta, jossa potilaista tehdään riippuvaisia lääketeollisuudella.

Siihen ei ole varaa.