Ulla Ylisaari kolumnissaan: Perhosharrastuskin voi aiheuttaa perhekriisin

Lennä henkesi edestä! sähähdin amiraaliperhoselle, joka istui isovarpaani päällä. Käskyni tehosteeksi heilautin varvastani ja niin komea päiväperhonen otti siivet alleen ja lepatteli omille teilleen auringon lämmittäessä sen liitoa.

Nurkan takaa kuului kiireistä kolinaa. Mies hosotti paikalle haavin kanssa. Missä se on? Minne se meni? hän uteli.

Kerroin, että amiraali on lennähtänyt muihin maisemiin, ja että eräs nimeltä mainitsematon luonnonystävä saattoi vähän avittaa sen lähtöä.

Mies otti haavinsa ja meni mököttämään laiturinnokkaan selkä minuun päin.

Eri joukkueissa pelaaminen on osa monen avioliiton arkea. Kun näkemykset ovat tarpeeksi kaukana toisistaan, muuttuu liitto taistelutantereeksi. Näin kävi meillekin kesken aurinkoisen kesälomapäivän.

Mutta miten tähän oli tultu?

Olin tuntenut pitkäkestoista ärsyyntymistä perheen perhosharrastajan ristiriitaista ja epäloogista elämänasennetta kohtaan: hän puolusti vahvasti luonnon monimuotoisuutta ja jokaisen lajin tärkeyttä ekosysteemissä, mutta silti hän kykeni harrastuksen nimissä tappamaan: Ensin hän pyydysti perhosen haavilla. Sitten hän vaivutti sen ikiuneen myrkkypurkissa. Hienoksi lopuksi hän asetteli perhosraukan ruumiin esille kuin Leninin mausoleumiinsa.

Sekö se on luonnonsuojelua, tivasin monta kertaa.

Miehen mielestä yksi rastas syö päivässä enemmän perhosia kuin mitä hän pyydystää koko elämänsä aikana. Hänen toimillaan ei kuulemma ollut minkäänlaista vaikutusta maapallon perhoskantoihin ja minun väitteeni kertoivat suhteellisuudentajun täydellisestä puutteesta.

Muistutin miestäni siitä, että että moni piintynyt vanhan liiton perhosharrastaja on kokonaan hylännyt levityslautansa ja pyydystää perhosia nyt vain kameran muistikortille. Sen avulla perhoshavainto säilyy lähes ikuisesti, eikä sitä varten tarvitse surmata viatonta luontokappaletta.

Kului aikaa. Pitkinä pimeinä talvi-iltoina miehellä oli ilmeisesti aikaa ajatella vaimon sanoja ja kas: ihme tapahtui! Mies ilmoitti viime maaliskuussa kesken hiihtolenkin Pullinlahden jäällä, että tulevasta kesästä lähtien hän kerää perhosia vain kuvina. Catch and kill saa nyt jäädä.

Olen onnellinen sopusointuun, joka välillämme nyt vallitsee. Näin kesän alkaessa on luottavainen ja turvallinen olo, vaikka joitakin haittapuoliakin uudessa elämäntavassa on.

Ensinnäkin, kamerahankintoihin on kulunut maaliskuun jälkeen ilmeisesti järjettömiä summia. Kotiimme on nimittäin ilmaantunut kuin salaa objektiiveja, salamoita, muistikortteja, kamerareppuja, jopa aggregaatti perhoslamppua varten. Pakko olla kunnon välineet, jotta saa hyviä kuvia, mies on selittänyt.

Toiseksi, alan olla jo kyllästynyt niin sanottuihin perhoshoukutteleviin kasveihin, joita hellämielisyydessäni lupauduin hankkimaan. Viime päivät olen juoksennellut taimikaupoissa kyselemässä milloin mitäkin kukkaa ja heinää. Onko teillä noropunatähkää? Entä kosmoskukkaa? Myyttekö punahattuja?

Itselläni ei ole aavistustakaan, millaisia kysymäni kukat ovat, enkä osaa vastata yhteenkään myyjän jatkokysymykseen, mutta nolaan itseni mielelläni avioliiton onnen eteen.

Ja hei, jos joku löytää jostain kaupasta syyssyrikkää, niin meille kans! Sen parempaa perhoshoukutinta ei kuulemma olekaan!

Kirjoittaja on Itä-Savon iltatuottaja.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat

Kommentoidut