Kolumni: Pelkkää puhetta, kiitos

Yle Puhe pani ohjelmistoaan ja formaattiaan uusiksi helmikuun lopulla. Eli suurin piirtein heti kun Pyeongchangin kisojen kultajuhlista oli selvitty. Pienen ohjelmakartan viilaamisen ohella Yle Puhe teki merkittävän muutoksen. Sanoisin jopa takinkäännön. Se alkoi soittaa ohjelmissaan musiikkia.

En ryhdy viisastelemaan kanavan nimen ja musiikin ristiriidalla, koska musiikin osuus kanavalla on uudistuksen jälkeenkin varsin maltillinen. Sitä kuullaan noin 20 kappaleen verran koko päivän aikana. Mutta minä vaan pidin niin paljon pelkästä puheradiosta.

Olen ollut koko ikäni onnellisesti ja intohimoisesti naimisissa musiikin kanssa. Kuuntelijana ja tekijänä. Silti joskus on rauhoittavaa kuunnella hiljaisuutta tai pelkää puhetta. Sen takia olin edellisen Ylen kanavaremontin jälkeen innoissani puhekanavan syntymisestä.

En myöskään ole enää vuosiin löytänyt Ylen, enkä oikeastaan muidenkaan radioiden musiikkitarjonnasta itselleni mitään kuuntelemisen arvoista. Tai mitä jaksaisin kuunnella pitkään. Yle Puhetta jaksoin. Ohjelmasta, tekijästä ja aiheesta riippumatta taso on ollut ja on vieläkin lähes aina korkea.

Musiikin lisäksi Yle Puhe alkoi sekoittaa mukaan myös muodikasta interaktiivisuutta ja aloitti ohjelmia joihin kuuntelijat voivat osallistua soittamalla.

Sekin kuulostaa kompromissilta.

Lempeän vaihtoehtoinen? Huh.

Olen jo hyvän aikaa sitten ohittanut kanavan pääasiallisen 30—44-vuotiaiden kohderyhmähaarukan, mutta en silti pidä itseäni vielä ihan kaikkein vanhimpanakaan jääränä.

Parikymmentä kappaletta päivässä ei kuulosta paljolta. Hittiradioissa sama määrä musiikkia kulutetaan jo parissa tunnissa. Mielipiteeni onkin enemmän periaatteellinen. Parikymmentä kappaletta musiikkia on mielestäni liikaa puheradiossa.

Entä sitten se musiikillinen linja? Se on ”lempeän vaihtoehtoinen, tunnemuistia kutkuttava ja uusia elämyksiä tarjoava.” Lempeän vaihtoehtoinen? Huh.

Eli yhdet puheet ja musiikki musiikkina, kiitos.

Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän urheilutoimittaja.