Kolumni: Eräs poika nimeltä Päivi — eli mitä tapahtui, kun tytär kertoikin olevansa poika

Toinen kaksosista oli ollut pitkään hyvin hankala, murrosikäinen. Sai raivareita, mökötti, oli arvaamaton.

Eräänä päivänä mieheni kyllästyi äksyilyyn ja alkoi tiukata.

— Minä sulla on? Mistä tämä tulee? Anna tulla!

Silloin lapsi sai sen sanottua, kovaa ja äkäisesti, vimmalla:

— Minä en ole tyttö, minä olen poika, minusta on jo pitkään tuntunut, että olen poika.

— Ole vaikka kissa, kunhan käyttäydyt hyvin, sanoi mieheni.

Siinä se oli. Suuri asia, jota alle rippikouluikäinen oli kantanut sisällään ehkä jo vuosia.

Koko elämän kokoinen asia.

Me vanhemmat olimme helpottuneita. Aha, tämä selittää paljon. Tästä lähdetään eteenpäin.

Myös tytär — ei, poika oli helpottunut. Ei tullutkaan kohtauksia eikä kauhistelua. Miksi olisi?

Meille on annettu ihana, rakas lapsi. Meidän tehtävämme on tukea häntä, ehkä olla joskus suojamuurina kovan maailman ja herkän persoonan välillä. Auttaa kasvamaan ja löytämään oman tiensä.

Sitä tietä me emme voi määrätä emmekä kulkea hänen puolestaan.

Siitä hetkestä se lähti. Askel askeleelta, eletään ihan tavallista elämää, mutta niin, että lapsi, joka syntyi tyttönä ja jolla on ollut tytön nimi, onkin poika. Tytön nimi jäi käytöstä, puhuttelunimi vaihtui pojan nimeksi.

Silti hän on sama henkilö, yhtä rakas, yhtä tuttu, yhtä ainutlaatuinen.

Nyt saatoimme puhua asioita suoraan, kysellä ja miettiä tulevaa. Uskalsin kysyä paljon. En ollut ikinä ajatellut trans-asioita enkä tiennyt niistä mitään. Lapseni opetti, kertoi ja avasi silmiäni. Opettaa yhä, joka päivä.

Selvää oli, että tulossa ei ole helppo elämä.

Paljon helpompaa olisi olla tyttö-tyttö tai poika-poika. Sellainen, kuin yleensä on totuttu ihmisten olevan.

Ei, lapsemme ei valinnut ”trans-elämäntapaa” eikä ”gender-ideologiaa” — sanoja, jota äärioikeisto käyttää.

Ei niitä kukaan valitse.

Hän on aina ollut se, mikä on. Vasta murrosiässä alkoivat tuntemukset muuttua sanoiksi, ajatuksiksi ja käsityksiksi. Hän uskaltaa nyt olla se, mikä on aina ollut.

Tuon illan jälkeen pohdin, kuinka hän on yksinään miettinyt, ennen kuin sai puhuttua. Pelännyt sitä, kuinka me vanhemmat suhtautuisimme. Pelännyt sitä, mitä sanovat opettajat, kaverit, tuttavat, sukulaiset.

Kuinka pelottavalta voi tuntua kaikki, koko ympäröivä maailma. Hän ymmärsi varmaan, että tulossa on ennakkoluuloja, haukkumista, tölväisyjä ja loukkauksia. Niinpä kuori kasvoi joskus paksuksi ja oma huone veti puoleensa.

Mietin, kuinka paljon rohkeutta vaativatkaan kohtaamiset, joissa asia piti kertoa. Kestää hämmästyneet, ehkä paheksuvat reaktiot, halveksuvat katseet ja torjumiset, vihjailut, vihamielisyys.

Voi olla, että tämän rohkeuden ylläpito vie energiaa läksyiltä. Ei ole helppoa olla jatkuvasti puolustuskannalla.

Äitinä olisin vain halunnut suojata lapsen kaikelta pahalta. Asettautua kilveksi hänen ympärilleen, mutta en voi. Ei kukaan voi.

Ei, ei kyseessä ole erikoisuuden tavoittelua eikä muotioikku. Asia on niin vaikea ja vaativa, ettei sitä kukaan tee huvikseen.

Onneksi suurin osa ihmisistä suhtautui toisin kuin oli pelätty. Reaktioina tuli hyväksymistä tai positiivista välinpitämättömyyttä, otetaan tieto vastaan ilmoitusluonteisesti, arvottamatta. Taidelukiolle kaikki kiitos. Siellä jokainen saa olla se, joka on.

Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyviä, auttavia ja rakastavia. Uusi nimi on jo itsestäänselvyys.

Entä nyt, kuinka tulevaisuus?

En tiedä. Askel askeleelta edelleen. Tavallista taidelukiolaiselämää, musiikkia, koulua, kavereita, somettamista. Haaveita ja pelkoja, äksyilyä ja iloa. Teinielämää.

Tänään ovat molemmat kaksoset Helsingissä pride-kulkueessa. Heille ja heidän sukupolvelleen on tärkeää, että jokainen saa olla se, mikä on.

Ei se ole sen kummallisempaa.

Poika nimeltä Päivi on Leevi and the Leavings -yhtyeen kappale, joka kertoo transpojasta.

Kommentoidut