Luontokolumni: Autenttisen jäljillä — Täyden hiljaisuuden vallitessa palautuvat havainnoidut tapahtumat elävinä mieleeni

Timo Seppäläinen

Syksy hiljensi luonnon matkaansa kuuluttavien hanhitokkien ja kurkiaurojen myötä.

Pakkasten jälkeen katosivat pihapensaissa ja puissa tsirpittävät sekalintuparvet. Laulussa todetaan varisparven raahautuvan marraskuussa.

Ehkä vieläkin syvällisemmän jäljen lähes äänettömään maisemaan jättävät pareittain lentävät, leikillisesti ilmassa nuojuavat korpit, joiden ontto korahtelu painaa muistijäljen lintujen parisuhdetta vahvistavasta rituaalista meihin lentotaidottomiin.

Lumisateen jälkeen vähäisellekin hangelle on piirtynyt monen neli- sekä kaksijalkaisen askelkuvioita. Lähikosteikolle ilmestyi muutama päivä sitten saukon leikkisä liuku-ura ja hyppelypainanteet. Se mikä äänissä menetetään, saadaan lumen tallentamissa jäljissä takaisin. Koiran lisäksi taluttajakin pääsee näköhavainnoin arvuuttelemaan, mikä yön aikana kulki pihan tai metsäpolun poikki.

Muuttavat sekalintuparvet korvautuvat syksyn ja alkutalven edetessä pysyvämpinä ruokintavieraina. Aamuvarhain säännöllisesti saapuva harmaapäätikka on usein päivänavaaja. Hämärän kulkijoihin lukeutuu myös puukiipijä. Se on oppinut hyödyntämään ruokintaa kuten muutamat muutkin aiemmin metsästä ravintonsa hankkineet lajit, kuten pyrstötiaiset.

Aamuvarhain säännöllisesti saapuva harmaapäätikka on usein päivänavaaja.

Puukiipijän neulanterävä nokka ei sovellu rikkomaan pähkinöitä, ei edes auringonkukan kuorittuja siemeniä. Talimakkarasta möyhennettyä massaa, johon on lisätty hienonnettua maapähkinää, voi hiertää ruokintapaikan läheisyydessä kasvavan puun rungon rosoihin. Kun puukiipijä kerran löytää nämä kätköt, saa linnusta päivittäisen ilopilkun ruokinnalle.

Luonnon tapahtumista ja havainnoista kirjoittava pyrkii siirtämään kokemansa mahdollisimman autenttisena sanoiksi. Olen joskus yrittänyt naputella helpoksi kokemani aiheen suoraan näyttöpäätteelle. Sanoja pyöriteltyäni totesin, etten kyennyt välittämään sähköisille riveille luonnossa kokemaani. Iltapäivän hämärän laskeutuessa varhain sytytän kynttilän ja otan esiin puhtaan A4-arkin, jonka viivaimella ja lyijykynällä viivoitan riveiksi. Täyden hiljaisuuden vallitessa palautuvat havainnoidut tapahtumat elävinä mieleen. Tekstin hahmottuessa tuntuu kuin kynä liikkuisi itsekseen.

Kirjoittajan kevät alkaa päivänä jolloin alkuillan luonnonvalo häivyttää kynttilän lumon. Kammarin ovenpieleen tuli joskus laitettua lyijykynällä merkki aina samaan kellonaikaan kohtaan, jota aurinko valaisi, todentamaan kevääntuloa. Nyt vielä puhutaan siitä, montako päivää on siihen kun päivä alkaa pidetä. Joka tapauksessa tuo päivä on lähempänä tätä lukiessa kuin kirjoittaessa.

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.

pekka.makinen@pp.inet.fi