Lukijalta: Taidelukion historia todistaa idean taiteen ja lukuaineiden yhdistämisestä olleen onnistunut

Taidekasvatuksen ja yleissivistyksen puolesta peitsi täytyy pitää terävänä.

Kun keväällä 1969 olin lopettelemassa auskultointiani Jyväkylän normaalilyseossa, äidinkielen yliopettaja Vuokko Raekallio-Teppo kertoi minulle, että Savonlinnan Taidelukion rehtori oli kysellyt äidinkielen ja historian opettajaa ja että hänen mielestään minä olisin sopiva – jostakin syystä.

Hain ja pääsin pariin muuhunkin paikkaan, mutta valitsin Taidelukion. Vähän kyllä pelottikin lähteä Keski-Suomesta kauas itään, mutta niin sitten sukulaisten autoon lastasin muuttokuorman. Aika vaatimaton se oli ja hyvä niin, koska asetuin matkailijakoti Kyrönsalmen pienehköön huoneeseen, joka oli sitten ensimmäisen vuoteni kotinani Linnankaupungissa. Samanlainen kokemushan useimmilla oppilaillakin oli, kun kuka mistäkin Suomenmaan kolkasta kaupunkiin saapui.

No, taisi olla heti seuraavana aamuna, kun kävelin Olavinkatua koululle. Kaupungin komein ja juhlava talo se oli, vanha lyseo, nykyinen kaupungintalo.
Siellä rehtori Pertti Pulkkinen joviaalina istui piippua poltellen ja esitteli minulle huoneeseen pistäytyneen tytön, englannin ja ranskan kielen opettajana jo vuoden olleen Leena-Maijan. Kohtalokasta. Hänestä tuli muutaman vuoden jälkeen vaimoni ja kahden poikani äiti.

Yli kolmekymmentä vuotta Taidelukio oli työpaikkani ja Savonlinna kotikaupunkini. Nyt vuosien jälkeen tuo kadonnut aika taas konkretisoitui juhlatapahtumassa.
Te monet, jotka joskus olitte olleet kiinteä osa elämääni, olitte siinä taas; tutut piirteet, äänet, eleet – vuosien kypsyttäminä persoonina. Jotkut ovat jo edesmenneet, niin kuin vaimoni Leena-Maijakin jo vuosia sitten.

Kohtalo yhdistää, kohtalo erottaa. ”Jokainen side sitoo suruun”, muistanette tunneilta James Joycen novellin Valitettava tapaus päähenkilön ajatuksen. Ja ”Mikä riemu se koskaan päällä maan lie päättynyt kyynelettä.” (Eino Leino, Rauhattoman rukous).

Taidelukio on elänyt todellisen sankarin elämän.

Mutta nyt on ilon aika. Taidelukio on elänyt todellisen sankarin elämän: vaatimaton, vaikeakin alku, kriisi, jossa koko koulun olemassaolo oli uhattuna, selviytyminen, kasvu ja kehitys kohti tätä viidenkymmenen vuoden iän kukoistusta.

Taidelukio. Tuo sana kiteyttää olennaisen: taide ja laaja mihin hyvänsä opintoihin ja elämäntyöhön valmentava koulu.

Se, että tämän polun nuorena valitsitte, vaati päättäväisyyttä ja rohkeutta.
Tämän koulun historia todistaa idean taiteen ja lukuaineiden yhdistämisestä olleen onnistunut. Varmaan jokainen teistä tuntee ja ajattelee näin riippumatta siitä, miten ja mihin suuntaan ammatillisesti elämä on itse kutakin kuljettanut.

Opettajana tunnen olleeni jopa etuoikeutettu päästyäni tähän kouluun. Taide antoi väljyyttä, vapautta ja syvyyttä, niin luulen, tavalliseen lukioon verrattuna. Koulu syntyi ja syntyy tästä taide- ja lukuaineiden kompositiosta.

Koulu ja opetus taas kovasti puhuttavat. Digiaikaan siirtyminen pelottaakin. Itse ehdin siitä paeta, kun tietotekniikka oli vasta tulossa.

Digitalisaatiota vastaan ei kannata kuitenkaan Don Quijoten tavoin taistella. Se on ja laajenee, mutta taidekasvatuksen ja yleissivistyksen, sivistyksen puolesta peitsi täytyy pitää terävänä.

Raimo Hämäläinen
Taidelukion emeritus äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori
Jyväskylä

Kommentoidut