Lukijalta: Kirkko tienhaarassa — Helmikuussa pidettävissä kirkolliskokouksen vaaleissa ratkaistaan kirkon suunta seuraavaksi nelivuotiskaudeksi

Evankelisluterilainen kirkko on ollut kansankirkko, johon valtaosa suomalaisista kuuluu. Modernissa yhteiskunnassa kirkon jäsenmäärä on maallistumiskehityksen myötä alentunut. Helsingissä enää alle puolet väestöstä kuuluu ev-lut.-kirkkoon.

Huomattava osa suomalaisista kertoo uskovansa, mutta toisin kuin kirkko opettaa. Viimeaikaiset viranomaistenkin taholta tuetut kielteiset ratkaisut mm. koulujen joulujuhlien pitämisestä kirkossa ja oikeudenkäynnin todistajanvalan muutos kokonaan uskontoneutraaliksi ovat tehneet uskontoneutraalisuudesta hyveen.

Uskonnollisuuden eristäminen yhteiskunnasta ei kohtaa pyhyyden kokemisen kaipuuta, joka on suurella ihmisten enemmistöllä. Sitä kuvaa hyvin edesmenneen professori Antti Eskolan kirjassaan kertoma torppari-isänsä omakohtainen pohdiskeleva uskontunnustus ”kyllä jotakin on”.

Kirkko voi myös katsoa tässä itseään peiliin. Kirkon päättävän elimen kirkolliskokouksen enemmistön näkemykset ovat olleet joissakin tapauksissa kaukana seurakunnan rivijäsenten enemmistön mielipiteistä. Maallinen esivalta on säätänyt lain, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien välinen avioliitto on laillinen. On vaikea ymmärtää, ettei kirkko salli kaikille kristillistä vihkimistä.

Voimme muistaa Lutherin ajatuksia hengellisen ja maallisen vallan rinnakkainelosta. Voimme muistaa sota-aikaa, jolloin kirkko on seisonut isänmaan rinnalla tapahtumissa, jotka olisi voinut kyseenalaista viidennen käskyn pohjalta.

Näihin nähden kirkon linja ei ole ollut avioliittokysymyksessä johdonmukainen. Jäsenten tasa-arvon toteuttaminen edellyttää, että kaikki laillisen avioliiton solmijat saavat kirkolta saman palvelun. Kirkon virallinen avioliittokanta merkitsee myös, että kirkko eristää itsensä yhteiskunnasta kyseenalaistamalla maallisen lain pätevyyden.

Kenelläkään meistä ei ole oikeassa olemisen armolahjaa.

Suuri osa riviseurakuntalaisia kohtaa kirkon pääasiassa elämän suurissa käänteissä kasteessa, vihkimisessä ja hautaan siunaamisessa. Merkittävä poikkeus on rippikoulu, jonka edelleen käy valtaosa nuorista.

Kirkon jäsenmäärän säilyttämistä tukisi, jos tämä kirkon etsikkoaika jatkuisi siten, että kirkko on läsnä vahvemmin myös ihmisten arjessa. Ken on vieraillut ulkomailla katolisessa messussa, on huomannut, miten luontevasti arkitoimien lomassa käväistään ja viivytään hetki arkimessussa.

Oppilaitostyöhön ja muuhun yhteiskunnalliseen työhön panostamisen tulisi olla vahvempi kirkon työn painopistealue. Näin voidaan tukea oppilaitoksissa ja työpaikoilla työssä jaksamista ja vahvistaa elämänhallintaa.

Emeritus arkkipiispamme Kari Mäkinen on todennut, että opin kieli ei ole uskon äidinkieli. Meidän tulisi kirkossa päästä vastakkainasettelusta toistemme kuuntelemiseen ja kunnioittamiseen. Kenelläkään meistä ei ole oikeassa olemisen armolahjaa. Eri näkemyksiä suvaitseva kristillinen kirkko olisi maailmalaajuisesti rauhaa, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta edistävä globaali voimavara. Sen tulisi pyrkiä enemmän yhdistämään kuin karsinoimaan ihmisiä joidenkin suurten peruskysymysten kannalta toisarvoisten opillisten kysymysten pohjalta.

Helmikuussa pidettävissä kirkolliskokouksen vaaleissa ratkaistaan kirkon suunta seuraavaksi nelivuotiskaudeksi. Papisto ja seurakuntien luottamushenkilöt, jotka valitsevat uudet päättäjät, ovat paljon vartijoina. Heistä riippuu, tuleeko kirkosta jatkossa avara ja suvaitseva jäsenmääräänsä kasvattava kansankirkko vai toisinajattelijoita karkottava jäsenmäärältään laskeva oppiyhteisö.

Pentti Rauhala
FT, dosentti
Tulkaa kaikki -aktiivi