Lukijalta: Kulttuuritarina nimeltä Saimaa-ilmiö

Euroopan kulttuuripääkaupungin tulee korostaa Euroopan kulttuurien rikkautta ja monimuotoisuutta sekä eurooppalaisten yhteisiä kulttuuripiirteitä

Maalaammeko siis maailmankuvamme Vatikaanin vinkeistä vai kalevalaisesta kansanperinteestä? Kouraiseeko sydänalaamme paavin puheet vai koskettaako sieluamme kaihoisan kansanlaulun lyriikka?

Nöyrä pitää olla mutta ei saa nöyristellä.

Saimaa-ilmiön geologis-biologinen kasvualusta rakentui jääkauden väistyttyä noin 10 000 vuotta sitten. Saimaalle tulivat kasvillisuus, eläimet ja ihminen. Ihmiset olivat suomensukuisia esivanhempiamme, jotka asuttivat alueen ja rakensivat tavoillaan perustan kulttuuri-identiteetillemme eli käsitykselle itsestämme. Suomalaisen Saimaa-ilmiön kulttuurillinen peruskivi rakentui juuri tämän 9000 vuoden ajanjaksona.

Vasta viimeisen tuhannen vuoden aikana saimaalaista kulttuuria ovat vahvasti muokanneet ja monipuolistaneet Pohjolan perälle levinneet roomalais- ja kreikkalaiskatoliset uskontokunnat omine tapoineen, uskomuksineen, kulttuurivaikutuksineen sekä valtapyrkimyksineen.

Mitä haluamme viestittää itsestämme eurooppalaisena kulttuuripääkaupunkina 2026? Onko pääpaino viestissämme oma suomalais-ugrilainen identiteettimme vai meille pinnallisemmat miekalla ja verellä tuodut vieraammat kulttuurirakenteet? Onko meille lopulta eduksi korostaa valtakulttuurien positiivisia aikaansaannoksia vai tuoda vahvemmin esiin itsellemme syvemmän kulttuurin erinomaisuuksia? Historia on osoittanut, että ne kansakunnat, jotka ovat myyneet koko sielunsa valtakulttuureille ovat sulautuneet ja lakanneet olemasta.

Valtaosa Euroopan 700 miljoonasta kansalaisesta ei ole ensisijaisesti kiinnostunut Saimaa-ilmiössä meille vieraista kulttuurivaikutuksista ja -luomuksista, niitähän heillä on omasta takaa runsain mitoin. Enemmän he ovat kiinnostuneita siitä kuinka näin korkean elintason omaava kansa on laajalla rintamalla pystynyt säilyttämään elävän suhteensa perinteisiin saimaalaisiin elintapoihin ja on niistä menestyksellisesti ammentanut luomisvoimaansa kansojen sekä yksilöiden välisessä selviytymistaistossa.

Kun eurooppalainen vierailee Saimaa-ilmiön kulttuurimaisemissa hän varmasti miettii myös mitä opittavaa heillä olisi saimaalaisilta oman elinympäristönsä rakentamisessa. Tällöin ajankohtaisia avainsanoja ovat hiilijalanjälki, lähiruoka, luonnonmukainen elämä sekä monimuotoisuus yhdistettynä nykyaikaiseen elinympäristöön ja elintapoihin.

Ensisijaisen tärkeänä pitäisin myös Saimaa-nimen kielellisen sisällön selvittämistä, jotta pystymme itsekin sisäistämään, mistä tässä Saimaa-ilmiössä on kysymys. Kielentutkijoiden parissa Saimaata on yleensä pidetty nimenä, jota ei voida selittää suomen tai sen sukukielten pohjalta. Asiasta vallitsee tutkijoiden keskuudessa toki muitakin arvailuja. Suomalaisessa paikannimikirjassa nimistötutkija Sami Suviranta esittää, että Saimaa-nimen taustalla voisi olla saamen kielen sana sápmi, Toisaalla Vienan karjalan ja Vuokkiniemen kansanperinteen suurkerääjä Iivo Marttinen tuo esille vienankarjalaisessa kalastajakulttuurissa käytettyä harvasilmäisen haukiverkon saima-nimitystä. Saimoilla pyydettiin haukea syvillä ja laajoilla Karjalan selkävesillä ja niitähän Saimaallakin riittää.

Uskottavuutta Savonlinnan kulttuuripääkaupunkihankkeelle voisi antaa sen kulttuurihistoriallisen virheen oikaiseminen jolloin Säämingin nimi muutettiin Savonlinnaksi. Säämingillä on aivan toisenlainen kulttuurihistoriallinen, ajallinen ja paikallinen ulottuvuus kuin sen kirkonkylänä tunnetulla Savonlinnalla. Sääminki tunnettiin alueena jo ennen Olavinlinnan rakentamista 1400-luvulla. Nimen palauttamisella voisi juhlistaa näyttävästi kulttuuripääkaupungin avajaisia vuonna 2026.

Toivottavasti Savonlinna onnistuu rakentamaan Saimaa-ilmiön ympärille riittävän kiehtovan sekä kilpailukykyisen kulttuuripaketin tosineen ja tarinoineen. Ainakin aineistoa ja tapahtumia niin syvältä kuin pinnaltakin löytyy.

Esko K. Tynkkynen

Saimaanikko