Lukijalta: Mikä on kirkon valinta?

Dosentti Pentti Rauhala kirjoitti tässä lehdessä 6.1. ajatuksiaan otsikolla ”Kirkko tienhaarassa”. Kirjoitus herätti minut ottamaan kantaa muutamiin niihin kysymyksiin, joita kirkollisessa kentässä nykyisin liikkuu ja mitä viime aikoina olen joutunut ajattelemaan.

Rauhalan huoli on, kuten monien muidenkin, kirkon jäsenmäärän jatkuva väheneminen. Hän tarjoilee siihen lääkkeeksi kirkon palvelurakenteen muutosta, joka mahdollistaisi avioliiton myös samaa sukupuolta oleville. Tavoitteena avara ja suvaitseva, jäsenmääräänsä kasvattava kansankirkko.

Jäsenmäärän väheneminen on kirkolla todellinen huoli. Kirkon ote jäseniinsä on heikentynyt. Monet sanovat uskovansa mutta ei siten, miten kirkko opettaa. Mitä tuo sitten tarkoittaneekin. Yhteiskunta maallistuu jatkuvasti ja ihmiset kokevat, että kirkolla ei ole heille mitään annettavaa. Mikä on avain heidän aktivoimiseensa?

Kansankirkon ongelma on se, että siihen kuuluu niin monenlaista väkeä. On niitä, joilla on henkilökohtainen usko Jumalaan ja Jeesukseen ja he myös tunnustavat sitä. Sitten on ihmisiä, joille uskon asiat eivät ole mitenkään tärkeitä. He ehkä kohtaavat kirkon työntekijöitä vain hautajaisissa ja ehkä ristiäisissä tai häissä.

Näyttää siltä, että monille kirkon jäsenille on epäselvää, mikä on kirkon varsinainen tehtävä. Miksi se on olemassa?

1900-luvun puolivälin tienoilla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja kirkollisessa elämässä vaikutti professori Osmo Tiililä. Hän oli vahva persoona, kiitetty ja kiistelty. Hänen paljon siteerattu lausahduksensa on: ”Kirkko on täällä siksi, että täällä kuollaan”.

Kirkon ei siis pidä askarrella pelkästään ajallisissa kysymyksissä, ikään kuin ne olisivat kaikkein tärkeimpiä. Sen tulisi kehottaa maallistuneita jäseniään etsimään uskonyhteyttä Jeesukseen, kirkon Herraan, että he pelastuisivat iankaikkiseen elämään. Kirkon pitäisi myös varoittaa siitä, että ilman uskoa ihminen joutuu kadotukseen, olkoon sitten kastettu tai ei.

Kirkon julistuksen siis tulee tähdätä iankaikkisuuteen, sillä ”jos me olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä” (1. Kor. 15: 19). Toki kirkon tehtäviin kuuluu pitää huolta niistä jäsenistään, joilla ei syystä tai toisesta mene hyvin. Diakoniatoimi, joka on julistustyön ohella vanhin työmuoto, onkin kirkossa hoidettu hyvin.

Sitten muutamia ajatuksia tästä Rauhalankin mainitsemasta teemasta suvaitsevaisuus.

Minusta luterilainen kirkko on jo nyt aika suvaitsevainen. Kirkossa suvaitaan mm. sitä, että henkilö voi toimia pappina, jopa korkeissa kirkollisissa viroissa, vaikka ei usko kaikkia uskontunnustuksen kohtia, esim. neitseestä syntymistä.

Minusta luterilainen kirkko on jo nyt aika suvaitsevainen.

Kirkossa suvaitaan jo nyt, että pappi voi vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon vaikka se on kirkon opin vastaista. Sanktioita ei tule, tai ne puretaan maallisissa tuomioistuimissa. Tämän kaltainen ”kansalaistottelemattomuus” on omituista. Missä muussa vastaavassa instituutiossa tällainen voisi toimia?

Näyttää siltä, että konservatiivinen, Raamattuun vetoava näkemys kohtaa enenevässä määrin suvaitsemattomuutta. Tai ainakin välinpitämättömyyttä.

Esimerkiksi tapaus Päivi Räsänen. Kirkko on hiljaa. Raamatun yli kävellään muissakin kuin avioliittoa koskevissa kysymyksissä. Hiukan yleistäen voisi sanoa, että kaikkea suvaitaan, mutta ei niitä, jotka eivät suvaitse kaikkea.

Minulle on jäänyt mieleen jo 1960-luvun loppupuolelta erään sananjulistajan suorastaan profeetallinen sana: Suomen evankelisluterilainen kirkko suvaitsee itsensä kuoliaaksi. Noista ajoista maallistumiskehitys kirkossa on ollut huomattava. Kirkossa on myös päässyt vaikuttamaan ideologia, jossa on jopa antikristillisiä piirteitä. Siinä on yhtenä korostuksena suvaitsevaisuus. Minulla on se näkemys, että tämä ns. suvaitsevaisto ei koskaan suvaitse konservatiivista raamattunäkemystä. Sitä, että Raamattu on Jumalan Sana, ja kirkon auktoriteetti. Voiko siis konservatiivinen näkemys olla mahdollinen Rauhalan kuvailemassa kirkossa?

Mieltäni on askarruttanut myös se kysymys, että mitkä kohdat Raamatussa ovat sellaisia, joita jotkut teologit eivät pidä Jumalan Sanana? Ovatko esim. Paavalin kirjeet sellaisia, joilla ei ole tätä statusta? Tai joku evankeliumeissa oleva Jeesuksen opetus? Löytyykö jollekin Raamatun kohdalle kumoaja, jonka nojalla sitä ei voi pitää Jumalan Sanana? Millä sanalla voidaan mitätöidä Jeesuksen opetus siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto? (Mk. 10: 6–8)

Dosentti Rauhalan tekstiä lukiessa tuli sellainen käsitys, että tämä hänen ajamansa asia on aivan keskeistä kirkon toiminnassa. Kasvaako jäsenmäärä todella tämän kautta?

En usko Rauhalan näkemykseen siitä, että hänen ajamansa asia saisi kirkon jäsenmäärän kasvuun. Se saattaa vaikuttaa aivan päinvastoin. Kirkosta voi lähteä suuria määriä aktiivijäseniä muihin kirkkokuntiin. Onko kirkolla varaa menettää heidät?

Niin, minkä tien kirkko valitsee? Pysyykö se Jumalan Sanan viitoittamalla tiellä avioliittokysymyksessä vai mukautuu vaatimusten paineessa ”tämän maailman menoon”.

Arto Liukko

Savonlinna