Lukijalta: Yhteiskunnastamme puuttuu hyvä keskustelukulttuuri — Kahtiajakautuminen ja vastakkainasettelu näkyy jokapäiväisessä elämässämme

Sammeli Juntunen otti esille tärkeän kysymyksen Seurakuntauutisissa 14.9. Hän kirjoittaa tahallisesta väärinymmärtämisestä ja pikkuseikkoihin takertumisesta viitatessaan nykyiseen poliittiseen retoriikkaan.

Hän puhuu myös amerikkalaisesta julkisen sanan vuosia jatkuneesta, yksipuolisesta moraalisesta ylimielisyydestä. Ei pelkästään Amerikassa, vaan aivan samanlainen ylimielisyys on havaittavissa koko Skandinaviassa.

Suvaitsevaisuudesta on tullut eufemismi ristiriidalle. Eufemismi on kiertoilmaus, jota käytetään joidenkin mielestä epämiellyttävien ilmaisujen sijasta ja se on vaihtoehtoinen nimitys asialle tai olennolle, jota ei joidenkin mielestä saa sanoa. Meidän länsimaalainen yhteiskunta on katsonut joidenkin jo vuosikymmeniä käytössä olleiden sanojen loukkaavan joidenkin ihmisten, tai ihmisryhmien omanarvontuntoa. Sen sijaan poliittisessa retoriikassa voidaan surutta käyttää eufemismin vastakohtaisia sanoja, dysfemismejä. Esimerkiksi lahtari, fasisti, kommunisti jne.

Muutenkin näyttää siltä, että kaksinaismoraali on tullut yhteiskuntaamme. Kun yksi saa käyttää dysfemististä ilmausta poliittisesta vastustajastaan, tai vastakkaisen mielipiteen omaavasta lähimmäisestään, toinen saa pikaisen irtisanomisilmoituksen sanottuaan hetken mielijohteesta joidenkin moraalinvartijoiden mielestä sopimatonta. Ristiriita yksilön ja yhteisön moraalivaatimusten välillä asettaa eri vaatimukset eri yksilöille ja ryhmille. Professori Seppo Koskinen kysyy Helsingin Sanomien 13.8. julkaisussa, ” Voiko yksi harkitsematon lausunto todella viedä työpaikan?”.

Maailma on mennyt harhaan siinä, mitä Jumala meiltä tahtoo. Itse asiassa olemme tehneet elämästämme kurjan mittaamalla itseämme rodun, vallan edistyksen tai oppineisuuden perusteella. Me eurooppalaiset, aivan samoin kuin kiinalaiset, ajattelemme olevamme ylivertaisia kulttuurimme ansiosta. Saksan kielessä on termi, joka erottaa olemassaolon ja elämän: dasein ohne leben, ”olemassaolo ilman elämää”. Tarkoitan tällä sitä, että ilman uskoa tuonpuoleiseen elämään, olemme vain olemassa, mutta emme elä.

On aivan kuin totuus ei kiinnostaisi, vaan sen sijalle on tullut minun mielipide ja minun totuus.

Lainaan tähän intialaisen kristityn Ravi Sachariaksen sanomaa. ”Uskonnollisesti ajatellaan, että voit pitää kiinni mistä vain, kunhan siihen ei sisälly Jeesusta Kristusta. Jos hengellinen aate on itämainen, se on kaiken arvostelun ulottumattomissa. Jos se on länsimainen, sitä arvostellaan perin pohjin. Toimittaja voi kävellä kirkkoon ja pilkata siellä kaikkea, mitä siellä tapahtuu, mutta samaa hän ei voisi tehdä itämaisten uskontojen seremonioille.”

Kahtiajakautuminen ja vastakkainasettelu näkyy meidän yhteiskunnassamme jokapäiväisessä elämässämme. Ajetaan sananvapautta kuin käärmettä pyssyyn, mutta samaan aikaan ne mielipiteet, jotka eivät ole itseään kutsuvien parempien ihmisten (viittaan erään Ruotsin poliitikon lausumaan) mielestä hyväksyttäviä, joutavat saamaan rangaistuksen. On aivan kuin totuus ei kiinnostaisi, vaan sen sijalle on tullut minun mielipide ja minun totuus.

Tuomitaan ennen kuin edes tiedetään asioiden oikea laita, aivan kuin eräs lainsäädäntösihteeri. Maailman tunnetuin henkilö sanoi: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta.” Hänen todistuksensa tarkoitus oli paljastaa meille, keitä me olemme.

Maailmaa ja yhteiskuntaamme emme voi pitää jonkinlaisena esiintymislavana, jossa voimme valita meitä miellyttävän käsikirjoituksen. Me saamme vuorosanat, jotka kertovat meille, että kyseessä ei ole näytelmä. Elämme todellista elämää, jota ohjaavat meidän valinnat ja meidän tekomme. Meidän elämämme suunta nousee Jumalan meidän elämäämme antamasta tarkoituksesta. Sitä tarkoitusta on mahdoton löytää omin avuin. Se tarkoitus annetaan meille lahjana. Mutta mikä osuus meillä siihen on? Yllättävää kyllä, se tarkoittaa vain sen lahjan vastaanottamista.

Kerron vielä tähän loppuun tarinan ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Jouluaattona oli vastapuolten kesken sovittu, että aseet vaikenevat. Tuli painostava hiljaisuus, ennen kuin yksinäinen ääni alkoi laulaa joululaulua. Toinen ääni liittyi lauluun ja ennen kuin kukaan huomasikaan, Betlehemin ansiosta musiikki yhdisti vihollislinjat ja molemmin puolin laulu yhdisti kaikki samaan käsikirjoitukseen. Seimessä makaava lapsi, rauhan ruhtinas, loi yhteyden sodan osapuolten välille. Sitä eivät ihmisvoimat olisi millään pystyneet tekemään, on vain yksi, joka siihen kykenee, Jeesus Kristus.

Matti Turunen
Savonlinnan kesäasukas

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Kommentoidut