Osakaskunnat hiilivarastojen vartijoina — Osakaskunnilla voisi olla huomattavasti näkyvämpi rooli hiilensidontakeskustelussa

Ilmasto- ja hiilensidontakeskusteluja seuranneena, olen havainnut, että järvet, lammet, rantaluhdat ja muut joutoalueet on jätetty kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Viime aikoina on paljon keskusteltu hiilen kiertokulusta luonnossa ja etenkin hiilidioksidin (CO2) päästöistä ja toisaalta hiilinieluista erityisesti suomalaisissa metsissä ja myös peltomaassa.

Hiilen sidontakeinoja peltomaahan on esitelty ikään kuin uusina keksintöinä. Näitä ovat olleet nurmiviljelyn suosiminen, karjanlannan lisäys ja erilaiset suorakylvömenetelmät. Voin todeta, että nämä eivät suinkaan ole ollenkaan uusia menetelmiä, nimi vain on uusi. Ennen puhuttiin pellon humuspitoisuuden nostamisesta ja viljavuus määriteltiin multavuutena. Mitä korkeampi oli multavuus, sitä viljavampi peltomaa oli.

Metsätalousmaan osalta on jahkattu hakkuiden määrästä. Toisaalta on vaadittu hakkuiden rajoittamista metsän hiilivaraston pienenemisestä johtuen, toisaalta hakkuiden lisäämistä, jotta hiilen sidontakyky paranisi.

Metsänhoidon tehostamisella pystyttäisiin suomalaisten metsien kasvua vielä tehostamaan nykyisestä noin 100 milj.m3 jopa 120 milj. kuutiometriin vuodessa. Keinoina voisivat olla hyvinkin normaalit metsän lannoitus, oikea-aikaiset metsänhoitotyöt ja vesitalouden säätely tarpeellisilla ojituksilla.

Valitettavasti nämä hyvän metsänhoidon suositukset eivät ole vakuuttaneet kaikkia alalla työskenteleviä ilman kritiikkiä. On suositeltu metsien käytön muuttamista ns. ”jatkuvan kasvatuksen” suuntaan. Näin siitäkin huolimatta, että menetelmä on kiistattomasti puuston geneettistä hiilensidontaa heikentävä, nykykorjuumenetelmille huonosti soveltuva ja lisäksi myös taloudelliselta tulokseltaan heikompi vaihtoehto.

Lisäksi on ehdotettu suomaiden ojien tukkimista jo hyvin metsää kasvavilta turvealueilta. Tätä on perusteltu pienemmällä hiilidioksidin vapautumisella eloperäisestä maasta. Metaanin vapautuminen kyllä kiihtynee etenkin kesäaikaan, mutta se on toinen asia.

Omasta mielestäni tuo metsäojien tukkiminen, samoin kuin puiden pystyynkaulaaminen, ovat vastenmielisimpiä ympäristötoimia, joita olen kuullut esitettävän.

Edellä kuvattuja ilmasto- ja hiilensidontakeskusteluja seuranneena, olen havainnut, että järvet, lammet, rantaluhdat ja muut joutoalueet on jätetty kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Saimaan altaan alueella osakaskunnat omistavat tuhansia hehtaareita paitsi vesialueita, myös vesikasveja kasvavia matalia vesialueita ja kosteikkokasveja kasvavia rantaluhtia.

Näitten alueitten hiilensidonnasta ei ole puhuttu halaistua sanaa. On kaikkien kaikuluotaimia käyttävien vapaa-ajan kalastajien tiedossa, että järvien pohjalla on jopa useiden metrien kerros järvimutaa. Vaikka kuiva-ainepitoisuus järvimudassa on pieni, ei 1 000—2 000 m3 hehtaarilla kuiva-aineeksi muutettuna ole kovinkaan harvinaista. Onpa Rantasalmella rakennettu jopa kokonainen lomakylä osakaskunnalta ostetuista hakopuista.

Osakaskunnilla voisi ollakin huomattavasti näkyvämpi rooli tässä hiilensidontakeskustelussa. Saimaannorpan suojelutavoite on viiden vuoden kuluessa täyttymässä ja kalastusrajoituksista voidaan varmaan luopu. Luonnonvarakeskus (LUKE), ja eräät yritykset ovat kehittämässä Suomessakin keinoja hiilensidonnan päästökaupan käynnistämiseksi.

Jos yhteiskunta tai esimerkiksi lentomatkustajat haluavat osallistua hiilensidontaan päästömaksujen muodossa, tästä päästökaupastahan voisi tulla osakaskunnille uusi tulonhankintamuoto. Osakaskunnilla on monia keinoja edistää hiilen sidontaa omistamillaan alueilla.

Jo pienillä fosforin ja typen lisäyksillä voidaan nopeuttaa rantaluhtien kasvillisuuden kasvua. Hoitokalastuksilla puolestaan voidaan suosia eläinplanktonia syövän kalalajiston voimistumista, jolloin kasviplankton pääsee runsastumaan. Vesistöjen kalkitseminen olisi myös tarpeen, koska vesistömme ovat happamoituneet. Hyviä ideoita siis on, vain rahaa niiden toteuttamiseen puuttuu.

Tapio Holopainen
Savonlinna