Pääkirjoitus: Lossinostalgiaa riittää vuosiksi

Auton ajaminen lossin rampille ja parin minuutin lauttamatka saattavat olla turistille eksoottinen elämys, muistutus vanhoista hyvistä ajoista. Paikallisten tuntemukset ovat usein totisempia. Lossi hidastaa aina ajomatkaa ja tuo epävarmuuden. Laiterikot tai tukkilautat voivat katkaista koko yhteyden pitkäksi ajaksi.

Jos pelkkä yhteiskuntataloudellinen kannattavuus ratkaisisi, monet Saimaan salmenylityksistä olisi hoidettu silloilla aikapäiviä sitten. Niukkuus kaikissa tienpidon investoinneissa koskee kuitenkin myös losseja. Köyhällä ei ole varaa olla järkevä.

Historia muistuttaa, ettei uusia siltoja ihan hevillä rakenneta. Jos investoinneilla on hintaa kymmenen miljoonaa tai enemmän, taistelu niiden saamiseksi valtion budjettiin on aina vuosien tai vuosikymmenten homma. Sulkavalla Vekaransalmen silta on poikkeus.

Valmiita suunnitelmia on makuutettu eri vuosikymmenillä pöytälaatikoissa muun muassa Puumalan Hätinvirran sillasta, Enonkosken Hanhivirrasta ja Savonlinnan Tappuvirrasta. Kun yhden lossin vuosikustannukset liikkuvat puolesta miljoonasta eurosta reiluun miljoonaan, kymmenenkään miljoonan euron siltainvestoinnin takaisinmaksuajat eivät kohtuuttomiksi venyisi.

Muun muassa Kuparonvirran lossi Mikkelin Anttolassa olisi Väyläviraston laskelmien mukaan kannattavaa korvata sillalla. Rahaa lähivuosina tuskin silti riittää, kun sitä ei ole löytynyt edes lossille 62-tieltä vievän mutkaisen ja huonokuntoisen tien parantamiseen.

Lossit sijoittuvat aina pienten maanteiden varteen. Koko tämän niin sanotun alemman tieverkon kohtalo ratkaistaan lähivuosina. Nykyrahoilla verkko hapertuu käsiin. Poliitikkojen pitää asia jotenkin ratkaista. Kyse on paitsi ihmisten liikkumisesta myös elinkeinosta – metsätaloudesta ja maataloudesta. Eikä maaseudun museointi ole pitkän päälle kestävää matkailunkaan kannalta.

Kommentoidut