Puheenvuoro: Muuttuuko saattohoito soten ja valinnan vapauden myötä? – Poikani muistolle

Olen viime kuukausina miettinyt paljon sitä, miten saattohoidon rooli tulee muuttumaan soten ja valinnan vapauden tullessa mahdollisesti asteittain voimaan. Vai muuttuuko mikään?

Tuleeko yksityisiä toimijoita mukaan aiempaa enemmän? Voiko saattohoidon valita toiselta paikkakunnalta? Koheneeko tilojen laatu? Kuinka käy hoitohenkilökunnan määrän?

Tarkoitukseni on kertoa poikani saattohoitoprosessi syyttämättä ketään. Pysyttelen vain tosiasioissa. Jari-Pekan saattohoitopäätös tehtiin jo tämän vuoden tammikuussa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, jossa olin hänen kanssaan kuulemassa surullista uutista syöpähoitojen lopettamisesta. Vajaan kaksi vuotta poikani sairasti aivoissa olevaa, nopeasti etenevää syöpää, joka oli melanooman metastaasi.

Poikani sai elää tämän jälkeen vielä neljä kuukautta. Huhtikuun alussa Jari-Pekka oli Savonlinnan keskussairaalan ensiavun tehovalvonnassa menetettyään tajuntansa. Hoito vaikutti tehokkaalta ja hoitajat olivat ystävällisiä. Saattohoito-oppaassa ohjeistetaan siten, että hoitosuunnitelma tehdään omaisten kanssa, mutta hämmästyksekseni kuulin eräänä aamuna, että hoitopaikka on jo varattu ja potilas siirretään saattohoitopaikkaan illansuussa.

Poikani sai elää siellä noin kuukauden. Hoito oli mielestäni asianmukaista ja varmasti lääketieteellisesti ansiokasta. Ihanaa oli se, että koiramme saivat vierailla Jari-Pekan luona, sillä hän rakasti koiriamme. Näin erään hoitajan toisinaan silittävän kuolevan poikani päätä tai kättä. Ajattelin, että kyseinen hoitaja on oikealla alalla. Pieni ele ei vie aikaa eikä maksa mitään.

Muutamia seikkoja jäin kuitenkin ihmettelemään, kuten tiedon saannin vähyyttä (minun mielestäni) ja hoitohenkilökunnan vähäisyyttä (hoitajien mielestä). Ihmettelin myös joitain toimintakäytänteitä, joten kaipasinkin sovittuja tapaamisia lääkärin ja hoitajan kanssa.

Siinä huoneessa Jari-Pekka ei olisi saanut saattohoito-oppaan lupaamaa arvokasta kuolemaa.

Hoitopaikassa vallitsi puhumattomuuden kulttuuri. Esimerkiksi en tiennyt, onko pojallani omahoitaja. Minun itsekin olisi mahdollisesti pitänyt olla aktiivisempi. Pari kertaa lääkäri lähestyi minua käytävällä kysyen vointiani. En millään muotoa olisi halunnut keskustella voinnistani käytävällä.

Jari-Pekka sijoitettiin aluksi yksityishuoneeseen, mutta pian meille ilmoittamatta hänet siirrettiin rauhattomaan kahden hengen huoneeseen. Emme vieläkään tiedä syytä. Vierailin osastolla kaksi kertaa päivässä ollen siellä yhteensä kolme tuntia, mutta huoneessa ei ollut vuoteen vieressä tilaa istumiseen. Siispä seisoin koko ajan, koska halusin olla lähellä poikaani.

Parin viikon jälkeen tapahtui jotakin erikoista. Huonenaapuria kai operoitiin, koska kolme hoitajaa oli sängyn vierellä. Potilas pelehti hoitajien kanssa, jotka kaikki remahtivat kovaääniseen, pitkäkestoiseen nauruun. Jari-Pekka sanoi, että hän ei jaksa kuunnella meteliä. Silloin päätin, että tähän on tultava muutos.

Siinä huoneessa Jari-Pekka ei olisi saanut saattohoito-oppaan lupaamaa arvokasta kuolemaa. Kotona mieheni etsi lääkäreiden yhteystietoja, mutta ne eivät löytyneet siihen hätään, joten päätimme kysyä sairaalapapilta apua. Hän hoitikin asian nopeasti, sillä illalla tullessamme katsomaan Jari-Pekkaa hänet oli siirretty yksityishuoneeseen. Kukaan ei silloinkaan puhunut mitään.

Joskus hoitajat keittelivät meille kahvia kertoen sen olevan vähintä, mitä he voivat tehdä meille, koska me autoimme heitä potilaan hoidossa. Ilman omaisien apua he eivät selviäisi töistään. Jäin todella miettimään asiaa. Niinkö tiukkaa heillä on? Itse en mielestäni auttanut heitä paljoakaan, sillä vain syötin ja juotin poikaani ja muun ajan luin hänelle uutisia. Tämän lisäksi keskustelimme tärkeät asiat selviksi.

Poikani on poissa, ei sote eikä mikään muu tuo häntä takaisin. Yksityishuoneessa ollessaan tunsin, että poikani on turvassa ja turvallisissa käsissä. Näistä kahdesta viikosta olen kiitollinen. Uskon, että näistä kokemuksista ja ajatuksista on hyötyä toisille vastaavassa, surullisessa tilanteessa oleville. Samalla tunnen, että olen osoittanut kirjoitukseni poikani muistolle: 

Hyvää matkaa lapsoseni,
en enää puhu enempää
Tärkeimmän tiedät ja se riittää
Muu on nyt yhdentekevää.

Helena Valkeapää
Kasvatustieteen tohtori, Jari-Pekan äiti
Savonlinna

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet