Luontokolumni: Pesäpaikka

Itä-Savon luontokolumnisti Pekka Mäkinen pohtii tuoreessa kolumnissaan lintujen jokakesäisiä pesäpuuhia.

Yrjö Ruotsalainen

Lähellä olevat linnunpesät tuovat aina jännitystä luontokolumnistin kesään. Kuvituskuva.
Lähellä olevat linnunpesät tuovat aina jännitystä luontokolumnistin kesään. Kuvituskuva.

Oulangan kansallispuistossa aivan pitkosten vieressä lahossa leppäpökkelössä oli puolentoista metrin korkeudella vanha tikankolo ja kolossa nälkäiset rastaan poikaset. Pökkelö oli saanut rauhassa lahota ilman että sitä oli kukaan nurin tyrkännyt. Rauhassa olivat vilkkaasti käytetyn patikkareitin varrella saaneet kehittyä myös miltei lentokykyiset rastaanpoikaset.

Vaimon ja koiran kanssa tulimme paikalle italialaisen seurueen perässä. Eivät italialaiset aivan hiljaisina malttaneet ihastella autenttisissa olosuhteissa läheltä nähtyjä poikasia. Jatkaessamme matkaa vilkaisin, näkyikö emolintua tuomassa sapuskaa kidat keltaisina huutaville poikasille. Pian ihmisten huomioon ilmeisen tottunut emolintu lennähti toukkamälli nokassaan pökkelölle.

Keiteleellä asuessamme pihapiirin liiterirakennuksen keskimmäisen oven yläpuolella oli räystään alla harmaasiepon pesälaatikko. Sinne harmaasieppo Joka vuosi rakensi pesän ja sai kaikki poikaset maailmalle onnistuneesti. Sieppo hautoi ja ruokki poikasiaan vaikka liiterissä kuljettiin tiuhaan, milloin täyttämässä puuvarantoja, talven tullen taas uuni- ja hellapuita hakemassa. Liiterin edustalla tapahtui myös puiden halkominen traktorin ruuvilla, sahaaminen sekä sirkkelöinti. Liiterin edustalla oli koiramme lempipaikka ja kesäaikaan vieraat istuskelivat rappusilla. Siepolle kaikki ihmistoimet olivat luonnostaan käypiä.

Tänä kesänä jännitetään, miten onnistuu melko vilkasliikenteisen mökkitien äärelle kuusennäreeseen pesänsä rakentanut pikkulintu saamaan jälkikasvunsa lentokuntoon.

Tänä kesänä jännitetään, miten onnistuu melko vilkasliikenteisen mökkitien äärelle kuusennäreeseen pesänsä rakentanut pikkulintu saamaan jälkikasvunsa lentokuntoon. Haudontaa on jatkunut tätä kirjoittaessa reilun viikon ajan. Lintu ei pyrähdä työnsä ääreltä edes koiran kanssa ohi kulkiessa. Vielä on ennenaikaista arvailla, minkä lajin siivekkäästä on kyse. Veikkaukseni kallistuu punakylkirastaaseen.

Sitten ovat pihakaverimme, jokakesäiset västäräkit. Vuosien takaisen pesinnän tuhosi arvatenkin käärme, joka luikerteli klapipinoon syömään munat tai poikaset. Sittemmin västäräkit ovat joka vuosi lennätelleet poikasiaan pitkin pihamaata pitkälle syksyyn. Emolinnut pyrähtävät ruoan hakuun aivan ihmisten liepeille. Tarkkaavaiset katseet seuraavat ihmistoimia. Tulee tunne, että pitäisikö tässä nyt kuopsutella maata enemmänkin jotta linnut pääsevät paremmin ”patojen äärelle”. Joskus joutuu tekemään äkkiväistön västäräkin tepastellessa vähääkään säikkymättä keräillen nokkaansa lentäviä tai ryömiviä hyönteisiä. Kun nurmikkoa leikataan, se onkin sitten västäräkeille melkein kuin joulu meille ihmisille.

Kirjoittaja on sulkavalainen luontotarkkailija.

Kommentoidut