Muistokirjoitus: Oiti Kotamo

9.–10.2.2019 Savonlinna oli hiljainen, vain sade siivosi maisemasta ennätyslumia.

Kaupungin ainoa liikennöitsijä tuntui olevan mieheni. Hän toimitti taksin virkaa kyyditen milloin minua, milloin äitiäni tai serkkua sairaalanmäen ja apteekin välillä, kunnes yö saapui ja sekin liikennöinti lakkasi.

Sukuni ottaessa oluen makuista happea Satamakadulla, minä makasin Keskussairaalantiellä ja koitin lukea Sami Yaffan kirjaa Tie taipuu.

Ja totisesti niin kuin taipuu tie, niin nöyrtyy myös ihminen.

Meidän Hän, jota Tie oli kutsunut ja elämä taivutellut, oli viereisellä vuoteella, eikä minulla ollut muuta virkaa kuin olla olemassa.

Myöhemmin minä nousisin hän ei.

Saavuin mäelle iltapäivällä ja puolessa vuorokaudessa hengityksensä on kevyestä ja pätkivästä pintahengityksestä muuttunut raskaaksi, limaiseksi rohinaksi.

Aika loppuu, niin hänellä kuin minullakin – eikä kaupunkikaan enää kukoista.

Yön syventyessä hengitys muuttui pulputukseksi.

Levottomuus kehossa lisääntyi.

Nousen ja käyn, hänen vuoteensa vierelle.

Ihonsa on nihkeä, kun silitän.

Juttelen ja olemus rauhoittuu, mutta vain hetkeksi.

Pyydän lääkettä ja sitä tuodaan.

Herään, kun henkilökunta poistuu huoneesta.

Minulle on tuotu tyyny.

Käyn vessassa ja palatessa jätän oven auki – jos en ymmärrä tai kuule, niin henkilökunta tietää.

Reilu puoli vuosisataa on pitkä aika, lähes sata – lie pidempi.

Näin sateisessa helmihelvetissä ei mikään jaksa kukoistaa, ei maisema, en minä eivätkä tätini viimeiset hetket.

Ainoat, joihin helmi ei näytä kajoavan ovat osaston työntekijät.

Käytävältä kuuluva askel on tasainen, huoneeseen kantautuva ääni levollinen ja tätiäni koskettava ihminen lempeä.

Toisin kuin kauhutarinoissa, joita nyt vanhustenhuollosta kuulee, tätiäni saatellaan kunnioittavasti ja ammattitaidolla, julkisen hoidon puolella.

Kun kerran on ollut kaunis ja viisas, niin sitä on kuollessaankin.

Kiitos Savonlinnan keskussairaalan henkilökunnalle hoidosta ja erityisesti osasto 4A:lle hoivasta.

Hannakaisa Tähtisalmi
Hyvinkää
Oiti Kotamo, joka teki pitkän uran kulttuuritoimittajana sanomalehti Itä-Savossa, oli kirjoittajan täti.