Muistokirjoitus: Veikko Heinonen

Muistokirjoitus: Veikko Heinonen

Veikko Kalevi Heinonen syntyi 12.3.1939 Säämingin pitäjässä Lempi ja Heino Heinosen perheen viidestä lapsesta vanhimpana. Niin kuin siihen aikaa oli tapana, oppi Veikkokin jo pienestä pitäen tekemään kovasti ruumiillista työtä. Tuttuja olivat niin maanviljelykseen kuuluvat askareet kuin metsurin työkin. Silloin oli kunto kohdillaan ja kovasti Veikko urheilikin.

Armeijan Veikko kävi Hämeenlinnan panssariprikaatissa ja siellä hän viestimiehenä ja korpraalina sai lukuisia kultamitaleita mm. hiihtokilpailuissa.

Ja vaikka kunto sitten iän myötä hiipui ja sairauksia tuli, oli hän kuolemaansa saakka innokas penkkiurheilija lajissa kuin lajissa. Veikolta saattoi kysyä minkä tahansa tuloksen esim. Olympialaisista ja vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, sadasosan tai senttimetrin tarkkuudella.

Kotona ruoka-ajatkin suunniteltiin sen mukaan, miten formulakisoja tai muuta urheilua televisiosta tuli.

Veikko oli myös vankkumaton kirjojen ystävä ja arvosti sitä, että jälkikasvukin kouluttautui, vaikkei hänellä itsellään paljon koulutustaustaa ollutkaan. Kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja ja meille lapsille hän piti mm. tietokilpailuja maantiedosta ja historiasta. Oikeista vastauksista hankimme aina yhden pennin ja siihen aikaan viidellä pennilläkin sai jo kyläkaupasta tikkarin.

Veikko kävi maamieskoulun ja kansankorkeakoulun Mikkelin Nuoriso-opistossa, jossa hän tapasi kauniin saamelaisneito Airin vuonna 1961. Vuotta myöhemmin he menivät naimisiin Tampereella, missä Veikko suoritti yksityisoppilaana joitakin aineita lukiokurssista ja tentti eräitä aineita sosionomin tutkintoa varten. Tampereella syntyivät vanhimmat lapset Seija ja Kari.

Muut lapset Petri, Minna, Jouni, Tero, Tommi ja Leena ovat syntyneet Säämingissä ja Punkaharjulla.

Ruhvanan kylän Kannaksen kotitilasta peritylle lammenrantatontille Veikko rakensi ensimmäisen vaatimattoman mökin, jossa oli tupa ja yksi makuuhuone. Samalle tontille Paloniemeen hän rakensi itse vuonna 1968 ensimmäisen ympärivuotiseen käyttöön tarkoitetun asunnon.

Lapsiakin oli silloin ja useampia, mutta talossa ei ollut juoksevaa vettä eikä muita mukavuuksia. Pyykki pestiin rantasaunalla padassa ja huuhdottiin talvella avannossa eikä ulkohuussissa pakkasella kauaa viivytty. Niinpä muutto 1978 Punkasalmen Leppätielle Veikon rakentamaan omakotitaloon kaikkine mukavuuksineen tuntuikin lottovoitolta. Voi sitä ihmettä, kun vesi tuli hanasta ja lorisi vessanpöntössä!

Mutta maaseutu ja metsät kutsuivat Veikkoa paluumuuttajaksi Ruhvanan kylälle, kun hän vuonna 1988 peruskorjasi ja laajensi Kurikkamäen taloa, jossa hänen isänsä Heino oli jo aikoinaan pitänyt kauppaa pienessä peräkammarissa. Tästä talosta traktoreineen, hevosineen, kissoineen ja koirineen, lapsenlapset edelleen sanovat, että se oli se ”ainoa oikea mummola”. Heidän muistoissaan elävät kauniit aurinkoiset kesäpäivät heinäpelloilla ja mansikkamaalla. Katiskan sai käydä katsomassa ukin mönkijällä ja kalaa tuli Pitkästä järvestä aina -tai ainakin useimmiten.

Oli enoja, tätejä ja serkkuja ja yhteistä tekemistä paljon! Myöhemmin Haukiniemen mökillä yhteiset grillijuhlat isolla porukalla jäivät erityisesti mieleen.

Veikko oli aloittanut hyvin vaatimattomista oloista, mutta sai elämässään kokea senkin, millaista on, kun seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Rauhalinna, Lehtiniemi ja Kyrönniemi olivat joidenkin vuosien ajan osa Veikon elämäntarinaa.

Kesken näiden vuosien hän sairastui vakavasti syöpään eikä siitä enää oikein koskaan toipunut entiselleen, vaikka lisävuosia saikin. Raskaat syöpähoidot vaativat veronsa ja monta kertaa käytiin elämän ja kuoleman rajalla. Ehdimme kuitenkin viettää Veikon 80-vuotispäivää perhepiirissä Savonlinnan asunnossa. Juhlapuheessaan hän erityisesti kiitti vaimoaan Airia, joka läpi kaikkien vaikeidenkin vuosien uskollisesti pysyi hänen rinnallaan.

Meille jäi muisto isästä ja ukista, joka ei koskaan jäänyt ns. eläkkeelle vaan vielä viimeiseen asti yön pimeinä tunteinakin istui kirjoituspöytänsä ääressä joko papereitaan selvitellen tai postimerkkejään lajitellen.

Veikko aloitti postimerkkien keräämisen jo alle 10-vuotiaana ja ehti elämänsä aikana kerätä mittavan kokoelman. Toinen rakas harrastus Veikolla oli metsässä käveleminen.

Veikon lempipaikka oli aina ollut metsä. Metsä oli tuonut elannon ja leipää suurperheen pöytään, mutta metsä oli Veikolle myös se paikka, jonne hän pakeni yksinäisyyteen, kun tarvitsi lepoa ja rauhaa.

Veikon työura alkoi metsurina ja myöhemmin elämässään hän osti ja myi metsää yrittäjänä.

Nuorempana Veikko teki myös toimistotöitä ja vuosina 1981–1994 hän toimi LEL Työeläkekassan tarkastajana.

38-vuotiaana Veikko lähti mukaan kunnallispolitiikkaan ja hän oli muun muassa Punkaharjun kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja vuosina 1981-88 ja puheenjohtaja vuosina 1989-1996.

Hänellä on ollut pitkä lista erilaisia luottamustehtäviä ja muun muassa kansanedustajaehdokkuus SDP:n riveissä. Joskus piti niin kiirettä, että Veikko meni valtuuston kokoukseen hienosti puku päällä, solmio kaulassa ja salkku kädessä, mutta unohti aamutohvelit jalkaan.

Veikko oli työteliäs, sisukas ja sitkeä. Hän oli ikihonka, joka oli kestänyt monet myrskyt, kuivat kaudet ja pakkaset. Oksia oli katkennut ja viiltoja tullut, mutta sitkeästi puu seisoi juurillaan, kunnes tuli se hetki, että aika oli täyteen tullut.

Ikihonka kaatui viimeiseen lepoon Savonlinnan keskussairaalassa 22.07.2019.

Nyt isä ja ukki saa viimein levätä viheriäisillä niityillä ja virvoittavien vetten äärellä.

Raamatussa sanotaan, että se, jolla on paljon poikia ja tyttäriä on rikas mies. Veikolla on 8 lasta, 14 lastenlasta ja 5 lastenlastenlasta.

Veikko elää edelleen heidän kauttaan ja heidän muistoissaan. Ja sieltä hän seuraa meidän touhujamme pilven reunalta. Näin uskon.

Seija Uuspelto (os. Heinonen)

Kirjoittaja on Veikko Heinosen tytär.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset

Kommentoidut