Pyhäpäiväksi: Rakasta tänään – huomenna...

Per Lindblad

– Tällainen näkymä avautui ovesta tapahtumia edeltävänä iltana, kertoo tekstin kirjoittanut Per Lindblad.
– Tällainen näkymä avautui ovesta tapahtumia edeltävänä iltana, kertoo tekstin kirjoittanut Per Lindblad.

Jokainen ilta näen miten hän arkana soittaa ovikelloa, keski-ikäinen nainen, joskus toiveikas hymy huulillaan, joskus häpeän tuoma syyllisyys: "Anteeksi, että olen myöhässä".

"Et oo myöhässä", sanon, "Kaikki on hyvin, hää onkin ollut virkee tänään."

Hoitopöydällä kuva Äiti Mariasta ja Jeesus-lapsesta, vettä.

Ja kun suljen oven, kuulen jälleen jo viikon ajan toistuneen sananvaihdon: "Äiti, mie tulin, miten sie jaksat?" Ja äidin vastauksen: "Missä P. on, eikö se tullukkaan?"

Joka ikinen päivä tytär on tullut. Laittanut ensin ruokaa perheelleen ja lähtenyt sitten kävelemään vuodeosastolle.

Ei hän näe vaipan peittämää turvonnutta ruumista, ei rinnan leikkausarpia, ei hikistä päänahkaa harvojen hiusten läpi; ei tunne sakeaa ulosteen hajua.

Hän näkee äidin.

Äidin, joka on pidellyt häntä sylissään, ruokkinut häntä rinnoillaan, suojellut pienestä pitäen, antanut rahaa, kun töitä ei ollut, hoitanut lapset, kuunnellut itkut kun on ollut miehen kanssa vaikeaa. Koko elämän ovat jakaneet keskenään.

Ja nyt tämä vain kaipailee kuollutta miestään. Ei tunne häntä.

Tytär ei sano mitään, silittää kättä, silittää päätä. Itkee vähän.

Älä vaadi, että joku rakastaa sinua. Kun haluat rakkautta, rakasta, ajattelin.

Viimeisenä iltana annoin äidille ehtoollisen ja lauloin Maan korvessa ja rukoilin Levolle laske Luojani. Sanoin että "P on taivaan Isän luona, siellä viheriöivillä niityillä. Hää jo kyseli sinnuu, sano että on ikävä. Nyt sie voit lähteä, kaik on siule anteeks annettu."

Hengityksen jo pysähdellessä äiti katsoi tytärtään ja huokasi silmissään sammuva hohde: "Jeesus Ristus, Mariako se siinä".

Ja niin hän kuoli. "Nukkui rauhallisesti pois", niin se pappi sanoi hautajaisissa.

Ulko-ovea avatessa huomasin, miten pitkällä syksy oli jo ehtinyt.

Läntinen auringonpaiste kirkasti puiden miljoonissa väreissä hehkuvat lehdet, melkein silmiin koski; ja miten vahvana multa työnsi tuoksujaan möyhittyjen pensaiden alta.

Sanomaton rauha ympärillä, ainoana äänenä puiden hiljainen juttelu kiviaidan vierellä.

Syyslinnun pyrähdys, minne sekin muka on matkalla, taitaa jo odotella malttamattomana pohjoistuulia.

Mietin, miten suuri halu meillä on tulla rakastetuksi. Että tulisi joku joka rakastaisi meitä, hyväksyisi meidät sellaisena kuin olemme. Emmekä näe rakkautta, joka ympäröi meidät. Ja niin me kuihdumme kaiken rakkauden keskelle, syksyn sumuinen harmaus sydämessä.

Älä vaadi, että joku rakastaa sinua. Kun haluat rakkautta, rakasta, ajattelin.

Jumala siunatkoon kaikkia teitä rakkauden täyttämiä äiti-Marioita, te saatte nähdä Jumalan.

Kirjoittaja toimii pappina Savonlinnan seurakunnassa