Syöpä rikkoi kuolemattomuuden illuusion — ”Maailmani pysähtyi, ja ensimmäinen kysymykseni lääkärille oli, että kuolenko minä”

Syöpädiagnoosi toi kuolemanpelon osaksi Merja Lainisen ja Tanja Laukkasen elämää. Pelko tuskin häviää koskaan.

Petra Mustonen

Merja Laininen sairasti kohtusyövän kolme vuotta sitten. "Olisin pärjännyt elämässä hyvin ilman tätä kokemusta, mutta kun se nyt osakseni tuli, niin olen minä tästä myös oppinut ja kasvanut. Siihen ihmiseen, joka olin ennen sairastumistani, ei ole enää paluuta."
Merja Laininen sairasti kohtusyövän kolme vuotta sitten. "Olisin pärjännyt elämässä hyvin ilman tätä kokemusta, mutta kun se nyt osakseni tuli, niin olen minä tästä myös oppinut ja kasvanut. Siihen ihmiseen, joka olin ennen sairastumistani, ei ole enää paluuta."

Sitä voisi kuvata niin, että jos ihmiset kävelevät heikoilla jäillä, niin jokainen tietää, että jää voi pettää. Silti suurin osa ajattelee, että ei se minun altani petä. Mutta minä olen jo käynyt siellä jään alla ja tunnen sen kylmyyden ja pimeyden. Syöpä vei minulta kuolemattomuuden illuusion, enkä usko saavani sitä enää ikinä takaisin, Merja Laininen, 57, sanoo.

Lähtiessään kesäkuussa 2016 gynekologille Laininen ei aavistanut, että hänellä voisi olla syöpä. Kuukautta myöhemmin hän oli kuitenkin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa odottamassa leikkausta. Silloin hän tajusi ensimmäisen kerran pelkäävänsä, että kuolee.

— Hoitaja tuli saattamaan minut yhden sillan ylitse leikkaussaliin. Sanoin, että tunnen olevani Henrik VIII:n vaimo Anna Boleyn matkalla Towerin tornista mestauslavalle. Pelkäsin, etten herää enää nukutuksesta.

Vasta leikkauksen jälkeen tarkka diagnoosi varmistui: pahanlaatuinen kohtusyöpä, joka oli levinnyt myös toiseen munanjohtimeen. Edessä oli rankka puolen vuoden jakso sytostaatti- ja sädehoitoja.

Laininen oli jo etukäteen päättänyt, että jos edessä olisi hoitoja, hän työntäisi tunteet syrjään ja keskittyisi selviytymään hoidoista.

— Minulle tarjottiin heti syöpäyhdistyksen tukea, mutta en halunnut siinä vaiheessa ollenkaan katsoa siihen suuntaan. Pelkäsin, että jos katson lainkaan taakseni, siellä on kuolema.

Sytostaattien jälkeen tunteet saivat tulla

Ihmismieli ei kuitenkaan aina toimi suunnitellusti. Tunteita tuli, mutta Laininen pyrki suhtautumaan niihin rationaalisesti.

— Keskitin ajatukseni siihen, milloin on seuraava ja sitä seuraava hoitokerta, ja sytostaattihoidossa seurasin tarkasti tiputuspussien tyhjenemistä. Siitä oli apua.

Kun fyysiset hoidot olivat ohi, Laininen antoi itselleen luvan tuntea kaikki ne tunteet, joita sairastaminen aiheutti. Oli aika pelätä, itkeä ja surra — ja myös puhua.

— Kävin useamman kerran keskustelemassa hoitajan kanssa, ja puhuimme paljon myös kuolemasta. Tajusin, etten oikeastaan pelkää kuolemaa, vaan suren kaikkea sitä, mitä en sen jälkeen pysty enää näkemään ja kokemaan.

Kun potilas kuulee syöpädiagnoosista, ei kuolema ole syöpätautien erikoislääkäri Heidi Penttisen mukaan useinkaan ensimmäinen asia, joka nousee esille.

— Suurin osa syövistä kuitenkin paranee. Kuolema ehkä käy mielessä, mutta akuuttivaiheessa keskitytään kuitenkin enemmän hoitoihin.

Diagnoosista ensimmäiseen lääkärikäyntiin saattaa kuitenkin kulua useampi viikko, ja tuona aikana epätietoisuus voi olla pelottavaa. Diagnoosin kuulemista seuraa usein suru, viha ja ahdistus. Toisille tulee epäuskoinen olo — kuin katsoisi asiaa ulkopuolisena.

— Vakavassa sairaudessa juuri kuoleman uhka säikäyttää. Jos kyseessä on sairaus, jota ei pystytä parantamaan, potilas käy läpi elämän jäämistä lyhyemmäksi kuin mitä on suunnitellut.

”Ensimmäinen kysymykseni lääkärille oli, että kuolenko minä?”

Toisin kuin Merja Laininen, 44-vuotias Tanja Laukkanen aavisti jo lääkäriin hakeutuessaan, että nyt on kysymys jostakin vakavammasta.

Kun hän helmikuussa 2016 meni hyvän ystävänsä kanssa kuulemaan diagnoosinsa, hän oli siivonnut ja tehnyt kaikki kotityöt valmiiksi.

— Lääkäri kertoi, että minulla on nenäontelon syöpä ja sitä aletaan hoitaa. Maailmani pysähtyi, ja ensimmäinen kysymykseni lääkärille oli, että kuolenko minä. Hän sanoi, ettei pysty antamaan vastausta.

Omaa kuolemaansa Laukkanen ei ole koskaan pelännyt. Sen sijaan hänen pelkonsa liittyy siihen, miten lapset selviäisivät äidin kuolemasta.

— Poikani on nyt kahdeksantoista ja tyttö kymmenen. Heti sairastuttuani kirjoitin heille kirjeet, koska haluan heidän muistavan ja tietävän, että rakastan ja suojelen heitä aina, missä sitten olenkin. Ne ovat edelleen tallessa, enkä ole kertonut niistä kummallekaan.

Petra Mustonen

Tanja Laukkanen kertoi sairastumisestaan lapsilleen heti, mutta kuolemasta hän ei ole heille suoraan puhunut. Tytär Ella on nyt kymmenvuotias. "Olen sanonut heille, että elämä on sekoitus onnellisia ja surullisia hetkiä, eikä kukaan meistä tiedä, mitä huominen tuo tullessaan."

Potilas voi pelätä joutuvansa muiden armoille

Säde- ja sytostaattihoitojen aikana Laukkanen keskittyi päivästä toiseen jaksamiseen, eikä hän tuolloin juuri ajatellut kuolemaa. Hoitojakson päätyttyä pelko nousi enemmän esille, etenkin aina kontrollien lähestyessä ja niiden tuloksia odottaessa.

— Silloin kuolemanpelko tulee myös uniini. Viime vuonna eräs tuttavani menehtyi syöpään, ja etenkin silloin näin unia, joissa syöpä on levinnyt joka paikkaan eikä mitään ole tehtävissä.

Heidi Penttisen mukaan potilaat ottavat hyvin harvoin puheeksi esimerkiksi sen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Läheisten pärjääminen sen sijaan nousee esiin, kuten myös huoli siitä, että oma toimintakyky saattaa huonontua. Potilas saattaa pelätä joutuvansa muiden armoille ja autettavaksi.

— Ehkä kuolemanpelko on enemmän kärsimyksen pelkoa. Todella monet kysyvät sitä, minkälainen se loppuvaihe on. Kerron heille, että olen nähnyt paljon syöpäkuolemia, eikä se näytä kauhean pelottavalta, Penttinen toteaa.

Tietoisuus elämästä lisääntyy

Läheisten tuki samoin kuin syöpäyhdistyksen kautta saatu ja annettu vertaistuki ovat olleet sekä Tanja Laukkaselle että Merja Lainiselle tärkeitä voimavaroja, ja pelko ja ahdistus tulevat mieleen yhä harvemmin.

— Sairastumisen jälkeen olen halunnut viettää entistä enemmän aikaa läheisten ihmisten seurassa. Lapsilleni kerron joka päivä, miten paljon heitä rakastan, Laukkanen kertoo.

Merja Laininen sanoo, ettei kyse ole enää sellaisesta syvästä, ahdistavasta luopumisen kokemuksesta kuin silloin, kun hän tuli ensimmäisen kerran tietoiseksi kylmästä vedestä.

— Minulla on ollut aikaa käydä ne tunteet läpi. En enää pelkää kuolemaa, vaikka tiedän ja tunnen, että joskus se tulee. Olen tullut tietoisemmaksi myös elämästä, koen sen syvemmin ja värikylläisemmin kuin ennen.

Kuolemanpelko on kärsimyksen pelkoa

Hoitojen jälkeen moni suree sitä, että on fyysisesti ja psyykkisesti vielä huonossa kunnossa. Lähiympäristö saattaa silti odottaa, että nyt pitäisi jo palata normaaliin elämänrytmiin. Myös sairauden uusiutumisen pelko on monella voimakas.

— Kun on rämpinyt läpi alkuperäiset hoidot, on monella sellainen tunne, että jos syöpä uusiutuu, niin ei kestä enää lisää hoitoja ja kärsimys on mennyt hukkaan. Mutta jos se tilanne tulee eteen, kyllä ne hoidot kestää.

Samoin moni terve ihminen ajattelee, että oma pää ei kestäisi syöpään sairastumista.

— Ihmisellä on resilienssi, luontainen sopeutumiskyky. En ole kovinkaan monta sellaista potilasta tavannut, jolla pää ei kestäisi, ja olen tavannut tuhansia potilaita. Jos tuntuu, että ei kestä, niin usein lyhyestä keskusteluterapiasta on apua. Ehkä kuolemanpelko on enemmän kärsimyksen pelkoa, Penttinen toteaa.