Savonlinnan ensi-iltaelokuvat perjantaina: Joker ja Marian paratiisi — Pihla Viitala onnistuu roolissaan uskonnollisena johtajana erinomaisesti, Itä-Savon kriitikko arvioi

Sami Kuokkanen

Maria Åkerblom (Pihla Viitala) on uskonlahkonsa seuraajille
suorastaan kaikkivoipa hahmoa. Åkerblom kertoo saavansa viestejä suoraa
jumalalta.
Maria Åkerblom (Pihla Viitala) on uskonlahkonsa seuraajille suorastaan kaikkivoipa hahmoa. Åkerblom kertoo saavansa viestejä suoraa jumalalta.

Kolmiodraama valheiden eedenissä

Marian paratiisi (Suomi/Viro, 2019)
Ohjaus: Zaida Bergroth. Käsikirjoitus: Anna Viitala, Jan Forström.
Rooleissa: Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander.
Kesto: 111 min. K—12.

Suomen historian sensaatiomaisimpiin uskonnollisiin johtajiin kuulunut Maria Åkerblom on ehdottomasti elokuvan arvoinen hahmo. Tarinaan kuuluu uskomattomia vaiheita. 

Itse kohteen pään sisään kurkistaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Tarinat Åkerblomin sielunelämästä ovat tavalla tai toisella vääristyneitä.

Siksi ohjaaja Zaida Bergroth lähestyy tosihenkilöä hyvin fiksusti toisen päähahmon näkökulmasta. Harmittavasti elokuva ei täysin sitoudu tarjoamaansa lähestymistapaan.

Salome (Satu Tuuli Karhu) on teini-ikäinen joka on syönyt herätysliikkeen johtajan pajunköyden. Elo liikkeen syrjäisellä tilalla on askeettiista. Päivät kuluvat askareita tehden.  

Toimintaa johtaa Eino (Tommi Korpela) samalla kun itse Åkerblom (Pihla Viitala) keskittyy jumalaisen energian vastaanottamiseen — nautiskellen kannattajiensa hänelle suomasta yleellisestä elämäntyylistä.

Tarina kehittyy kun Åkerblomia palvovan Salomen elämään saapuu Malin (Saga Sarkola). Uusi ystävä synnyttää säröjä aiemmin täydelliseltä vaikuttaneeseen maailmaan.

Kerronta muodostuu jännitteiseksi kolmiodraamaksi.

Kerronta muodostuu jännitteiseksi kolmiodraamaksi. Salomen perspektiivistä seuraamalla päästään uskonlahkon jäsenten pään sisälle, mutta kerronta myös rikkoo samaisen illuusion Åkerblomia kuvatessaan. 

Vahvan näkökulman puuttuminen hieman haittaa elokuvaan uppoutumista. Siitä huolimatta Marian paratiisi on tuotannoltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan vaikuttava historiallinen draama.

Nuoret naisnäyttelijät Satu Tuuli Karhu ja Saga Sarkola esiintyvät hurmaavasti Henri Blombergin kauniissa kuvissa. 

Timo Kaukolammen sähköisesti suriseva musiikki luo alussa mystisiä fiiliksiä, mutta käy lopulta hieman tylsäksi. 

Pihla Viitalan harteille jää elokuvan suurin taakka. Hänen täytyy pelkällä olemuksellaan vastata kysymykseen: miksi kukaan suostuisi heittämään elämänsä hukkaan yhden naisen kehotuksesta? Viitala onnistuu tehtävässään erinomaisesti. 

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Näyttelijät. Aihepiiri. Ajankuva.

Huonoa: Kerronan hajanainen fokus.

Erityistä: Kuvattu Virossa.

Mielipuoli kelmeässä valokeilassa

Niko Tavernise

Joaquin Phoenix paiskaa kaikkensa peliin näytellessään
pahamaineista Batman -pahista tämän omassa elokuvassa. 
Joaquin Phoenix paiskaa kaikkensa peliin näytellessään pahamaineista Batman -pahista tämän omassa elokuvassa. 

Joker (Yhdysvallat, 2019)
Ohjaus: Todd Phillips. Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver
Näyttelijät: Joaquin Phoenix, Zazie Beetz, Frances Conroy, Robert De Niro, Brett Cullen.
Kesto: 122 min. K—16.

Lepakkomiehen paras arkkivihollinen on ollut aina mielenkiintoinen, koska hahmon motiiveja ei ole selitelty. Jokeri on anarkiaa. Laskelmien ulkopuolelta ilmestyvä sattumanvaraisuus. 

Ohjaaja Todd Philips on päättänyt luoda rohkean version tästä mielipuolisesta klovnihahmosta. Tarkoituksena selittää hahmon motiivit perinpohjaisesti.

Tarina seuraa klovnina työskentelevän Arthur Fleckin (Joaquin Phoenix) luisua kohti kostofantasioita, suuruudenhulluutta ja nihilismiä. Häiriintynyt hahmo kuvaillaan kummallisen sankarillisin sävyin.

Joker haluaa olla ravisteleva, yhteiskunnan epäkohtia esiin nostava, väkivallan rapsodia. Sen käyttämä linssi on kuitenkin ongelmallinen. Päähahmon mielisairautta käytetään oikeutuksena mitä kamalimmille teoille. 

Yhtään psyykkeen solmua ei kuitenkaan auota. Teksti huokuu teiniangstia ja impotenttia raivoa. Aivoitukset ovat tasoa: ”kyllä ne kaikki sitten katuvat kun teen jotain tai tapan itseni”. 

Elokuvan esittämä manifesto ei ole avunpyyntö. Se on sotahuuto. On pelottava ajatella, kuinka moni tulee kokemaan elokuvan jonkinlaisena valtuutuksena oman pahan olonsa purkamiseen muiden niskaan.

Ajatukset iskevät lujaa, koska ne on esitelty hyvin komeassa ja viimeistelyssä paketissa. Vaikutteina ovat olleet Martin Scorsesen Taksikuski ja Koomikkojen kuningas. Mieleltään järkkyneiden miesten kuvaukset.

Kerronta olisi kaivannut kaventamista.

Ohjaajana Phillips päätyy usein tekemään asioita koska ne tuntuvat makeilta. Siirtymät herättävät kuitenkin ajoittain soraääniä.

Järkyttävästä näytelmästä hypätään kertaheitolla svengaavaan musiikkiin ja sankarillisiin kuvakulmiin. Phillips ei kuitenkaan ole mikään Scorsese tai Tarantino.

Hänellä ei ole tarpeeksi elokuvallista runollisuutta hallussa tehdäkseen väkivallan ja hurmoksen yhdistämisestä kiehtovaa.Filmihullun ohjaajan takataskussa on varmasti valtavasti tapoja tehdä kohtauksista suurenmoisia.

Uutta klassikkoa ei kuitenkaan synny, vaikka käyttäisi kaikki klassikkoelokuvien valttikortit.

Kerronta olisi kaivannut kaventamista. Epätoivoisesti nauravan Phoenixin tarvitsee nähdä vain muutaman kerran ymmärtääkseen hahmon toimintatavat. Silti jokaisen juonta eteenpäin vievän tapahtuman jälkeen palataan takaisin tuskassa piehtarointiin.

Voi hyvinkin käydä niin, että Phoenix päätyy roolisuorituksellaan palkintokauden kärkikahinoihin. Voi myös käydä niin — kuten joidenkin samantyylisten roolisuoritusten kanssa — että Phoenixin Jokeria katsellaan vuosikymmenten päästä hampaat kirskuen. 

Tuskaillen, että luulimme mielisairauden näyttävän tältä. Häpeillen, että teimme siitä popkorniviihdettä.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Visuaalisesti ja maailmanluonniltaan upea.

Huonoa: Häiritsee häiritsemisen mahdollisuudesta.

Erityistä: Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen leijonan voittaja.