”En halua olla hölöheikkien narri” — Joel Lehtonen hankki rahaa toimittajana, mutta haaveili ajasta ”ilman saastaista lehtityötä”

Joel Lehtosen ura toimittajana koostui lyhyistä pätkistä ympäri Suomea, tarkoituksena tienata rahaa taiteelliseen työhön. Toimittaja-Lehtosesta kertoi Joel Lehtosen seuran seminaarissa Päivälehden arkiston johtaja Pekka Anttonen. Historian dosentti Samu Nyström kertoi vuosista 1917 ja 1918 aikalaisten näkökulmasta eli siitä, kuinka kaikki muuttui ja mullistui lyhyessä ajassa ja miltä se tuntui.

Soila Puurtinen

Samu Nyström on tutkinut paljon hyvin outoja aikoja 1917-1918 tavallisen ihmisen näkökulmasta, Pekka Anttonen tietää, että Joel Lehtonen ei ollut sydämeltään ainakaan journalisti.
Samu Nyström on tutkinut paljon hyvin outoja aikoja 1917-1918 tavallisen ihmisen näkökulmasta, Pekka Anttonen tietää, että Joel Lehtonen ei ollut sydämeltään ainakaan journalisti.

”Ah, jos edes vanhana ukkona saisin elää vapaana ilman saastaista lehtityötä ja kustantajia!”

Tämä kansalliskirjailija Joel Lehtosen toteamus tiivistää sen, mikä suhde Lehtosella oli lehtityöhön, jota hän teki pätkittäin vuosina 1901—1913. Tästä epätavallisesta toimittajasta kertoi sunnuntaina Päivälehden arkiston johtaja Pekka Anttonen.

Luento oli osa Savonlinnan Riihisaaressa järjestettyä Joel Lehtosen seuran seminaaria, jonka otsikko Kovia aikoja viittasi toisen luennoitsijan, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, FT Samu Nyströmin vauhdikkaaseen luentoon vuoden 1918 oudosta todellisuudesta.

Säämingistä Kuopion kautta Helsinkiin muuttanut Joel Lehtonen tutustui lukiossa Rudolf Holstin ja Viljo Tarkiaisen kanssa. Molemmista tuli lehtimiehiä, ja he järjestivät Joelille töitä ympäri Suomea.

— Lehtonen aloitti opinnot Helsingin yliopistossa, mutta kyllästyi pian. Ystävä houkutteli Lehtosen Mikkelin Sanomiin, jossa hän oli puoli vuotta 1902—03.

Lehtonen kirjoitti: ”Täällä saa työtä, leipää, rauhallisen kodin — tuntee olevansa luonnollinen ihminen eikä hölöheikkien narri.”

Kesällä 1903 Lehtosesta tuli Hämeen Sanomien kesätoimittaja Hämeenlinnaan, jossa Lehtonen tutustui runoilija Larin-Kyöstiin. Sitä seurasi Uusimaa-lehti Porvoossa 1904. Uusi tärkeä kontakti: Jalmari Jäntti, josta tuli kustantaja Werner Söderströmin seuraaja.

— Lehtonen ei ollut sielultaan lehtimies. Hän ei halunnut haastatella valtaa pitäviä. Niinpä hän toimi usein toimitussihteerinä. Hän seurasi uutistoimistojen uutisia, leikkeli ajan tavan mukaan juttuja toisista lehdistä, piti yhteyttä latomon kanssa. Hän viihtyi hienosti latomon miesten kanssa, kertoo Anttonen.

Lehtonen ei myöskään välittänyt politiikasta.

Niinpä hän oli töissä milloin nuorsuomalaisissa, milloin myöntyväisyyspolitiikkaa ajavissa lehdissä.

—  Hän sopeutui kaikkiin lehtiin ja teki vain työtään.

Lehtityö oli tapa tienata rahaa taiteelliseen työhön.

— Hän ei ollut sydämeltään journalisti vaan kirjailija. Siihen aikaan ei juttuihin merkitty tekijän nimeä, joten ei tiedetä Lehtosen juttuja. Kollegojen mukaan hän oli toimittajana sujuvasanainen ja nopea.

Lahden aika 1905—06 oli tärkeä: Lehtonen tapasi rehtorin rouva Sylvia Avellanin ja rakastui. Salasuhde kesti vuosia.

Vauhdikkainta aikaa Lehtonen vietti 1909 Jyväskylässä Keski-Suomi-lehdessä.

— Hän istui enimmäkseen ystävänsä kanssa rantakahvilan terassilla juomassa. Naisvieraat ja epäsäännöllinen elämä suututtivat vuokraemännän ja Lehtonen sai lähtöpassit kortteeristaan. Kun Lehtosen ystävineen meni keskiyöllä pitämään kissaserenadia työtoverinsa kotiin, kutsuttiin poliisitkin paikalle, kertoo Anttonen.

Pisin pesti oli Helsingin Sanomissa 1912—1913. Silloin sattui vuosisadan virhe:

— Rudolf Holsti ja Joel Lehtonen olivat töissä, kun tuli sähke Titanicin uppoamisesta. Holsti mietti: no, laivojahan uppoaa jatkuvasti, ja laittoi sähkeen roskiin.

— Lehtonen sai aamulla syyt uutistappiosta niskaansa ja joutui monena päivänä paikkailemaan virhettään, kertoi Anttonen.

Lehtityö oli sitovaa: vähintään 10 tuntia, joskus jopa 14 tuntia päivässä. Oikein aurinkoisena päivänä tiedettiin, ettei Lehtonen saavu lainkaan.

Lehtonen avusti Päivälehteä vielä vuosina 1919—1931, teki matkakertomuksia tai juttuja taiteesta — harvakseltaan kylläkin. Hän oli vihdoin päässyt eroon ”saastaisesta” lehtityöstä.

Outo, kamala aika ja miltä se tuntui

Miltä tuntui se, kun yllättäen kotikadulla käveleekin punakaarti kivääreiden kanssa? Tai se, että ruoka loppui koko kaupungista? Koko maasta?

Tai ylipäätän se, että elämä muuttui rytinällä vähän väliä, mitä tahansa saattoi tapahtua ja että kukaan ei tiennyt, mitä tämä kaikki merkitsee?

Vuodet 1917—1918 olivat outoa aikaa kaikille aikalaisille. Tavalliset ihmiset saattoivat vain ottaa vastaan sen, mitä ympärillä tapahtui.

Tätä mietiskeli sunnuntaina Riihisaaressa Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, FT Samu Nyström. Tasan sata vuotta sitten elettiin pelossa: sisällissota oli loppunut, mutta rauhattomuus koko Euroopassa jatkui.

Saksasta ei tullutkaan Suomeen kuningasta, vaan Saksan keisarikunta luhistui, bolshevikit liikehtivät rajalla ja saattoivat tulla Suomeen milloin hyvänsä ja sota alkaa uudestaan.

Vankileirit olivat yhä todellisuutta, mutta kärsimystä oli myös niiden ulkopuolella.

Pahinta oli nälkä.

— Suomi ei ollut omavarainen edes ennen ensimmäistä maailmansotaa, vaan osa suurta valtakuntaa, josta tuli elintarvikkeita teollisuustuotteita vastaan. Sota toi ruokapulan, jonot ja nälän kaikkialle Eurooppaan, ja myös Suomeen jo ennen sisällissotaa.

— Vuosi 1918 vielä sisällissodan jälkeenkin oli kaikkein pahin. Ei auttanut, vaikka kansaa opetettiin tekemään jäkälä- tai selluleipää. Ruoka oli maasta loppunut marraskuussa, ja talven tulo pelotti. Tasan sata vuotta sitten odotettiin kauhulla kuoleman kevättä 1919.

— Ilman viljalaivoja, jotkut tulivat Helsinkiin juuri ennen jäiden tuloa 1918, olisi Suomessa kuollut valtavasti ihmisiä nälkään. Onneksi niin ei käynyt, viljalaivat pelastivat Suomen katastrofilta.

Nälän, sodan ja vankileirien päälle tuli vielä espanjantauti, joka tappoi tuhansia, enemmän kuin sisällissota.

Nyström laittoi seminaariyleisön samastumaan ihan tavallisen kansan elämää näinä outoina aikoina, murroksen vuosina 1917 ja 1918. Hän on kirjoittanut tästä ajasta useita kirjoja ja julkaissut myös kirjan, jossa on autenttisia, erilaisten ihmisten kirjeitä näiltä vuosilta.

Miltä tuntui syksyllä 1917, kun kotikadulle ilmestyivät punakaartit ja suojeluskunnat, pian molemmat aseistettuina? Naapureissa tuli nopeasti vihollisia, aseet tulivat arkeen jo kuukausia ennen sisällissodan alkua.

Kuinka oli mahdollista, että uusi kansakunta jakautui täysin kahtia muutamassa kuukaudessa ja syttyi sota, jota lopulta kukaan ei voinut välttää? Kaikkien arki muuttui.

Nyström luki kirjeen, jonka työläistyttö oli kirjoittanut kadonneelle puna-isälleen rintamalle. Tyttö oli käynyt etsimässä isänsä ruumista taisteluissa kuolleiden pinoista, mutta ei ilokseen löytänyt.

Toisessa kirjeessä punasotilaan leski pyytää ruoka-apua: lapsille ei ole mitään annettavaa. Ei mitään.

Miltä tuntui lapsista, jotka jonottivat tuntikausia elintarvikekorttia? Entä Suomessa olevat 100 000 venäläistä sotilasta, nuoret miehet, joilla ei ollut enää isäntää?

— Käynnissä oli monta asiaa päällekkäin, eikä ollut somea tai mediaa kertomassa, mitä tapahtuu tai mitä mikäkin merkitsee. Jokainen koki sen, mitä tuli vastaan, miettii Nyström.

Outoa oli myös rahan käytös. Sen arvo heittelehti. Inflaatio söi palkkoja. Kun maa jakautui punaiseen ja valkoiseen osaan, ei ollut enää yhteistä rahaa, vaan omat rahat kummallakin puolella.

Kun ne eivät kelvanneet, maksettiin postimerkeillä tai milloin milläkin kuitilla.

— Kun punaiset hävisivät, heidän rahansa menetti arvonsa. Ihmiset antoivat näitä rahoja saksalaisille sotilaille, jotka eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut.

— Kaikki nämä valtavat muutokset tapahtuivat muutamassa kuukaudessa.

Koska kyse oli Joel Lehtosen seminaarista, oli Nyström kerännyt tietoja Lehtosen liikkeistä sisällissodan aikana ja sen jälkeen.

Hän luki myös otteita Lehtosen kirjeistä, joissa tämä valitti ruokapulaa ja ihmetteli levottomia aikoja. Välillä Lehtonen pakeni Inhan tilalle eli nykyiseen Putkinotkoon rauhaan.

Monessa Lehtosen kirjassa kuuluu sisällissota, kuten kirjassa Kuolleet omenapuut. Tunnettu romaanihahmo on myös Sakris Kukkelman, köyhä polsevikki, rakastanut rampa.

Soila Puurtinen

Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Samu Nyström ja Päivälehden museon arkistonhoitaja Pekke Anttonen kertoivat Joel Lehtosen ajasta ja elämästä Savonlinnan Riihisaaren museossa sunnuntaina.
Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Samu Nyström ja Päivälehden museon arkistonhoitaja Pekke Anttonen kertoivat Joel Lehtosen ajasta ja elämästä Savonlinnan Riihisaaren museossa sunnuntaina.