Ooppera-arvio: Huh, miten hieno Otello — Aleksandrs Antonenko loistaa yli-inhimillisessä Otellon roolissa, ja muutkin solistit ovat hienoja, Hannu Lintu antaa suuren koneiston jylistä

Hannu Lintu antaa orkesterin hehkua, kuoro pauhaa kuin koski ja itse nimiroolissa laulaa maailman ehkä paras Otello

Soila Puurtinen

Aleksandrs Antonenko, Jongmin Park ja Marina Costa-Jackson eli Otello, Venetsian lähettiläs Lodovico ja Desdemona hetkessä, josta lopullinen tuho käynnistyy.
Aleksandrs Antonenko, Jongmin Park ja Marina Costa-Jackson eli Otello, Venetsian lähettiläs Lodovico ja Desdemona hetkessä, josta lopullinen tuho käynnistyy.

Giuseppe Verdi: Otello. Ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhilla 14.7. musiikinjohto: Hannu Lintu, ohjaus: Nadine Duffaut, lavastus: Emmanuelle Favre, puvut: Katia Duflot, valaistus: Marc Delamezière, videosuunnittelu: Arthur Colignon, kuoron valmennus: Matti Hyökki, lapsikuoron valmennus: Leena Astikainen, maskeeraus: Kaarina Kokkonen. Yhteistyössä: Chorégies d’Orange-festivaalin kanssa. Rooleissa mm.:Aleksandrs Antonenko, Elia Fabbian, Marina Costa-Jackson, Anna Danik, Joska Lehtinen, Ilkka Hämäläinen, Jongmin Park, Niklas Spångberg, Roman Chervinko. Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri, Oopperajuhlakuoro ja Oopperajuhlien lapsikuoro.

Kaksi vuotta sitä piti odottaa, nyt sen sai kokea: Aleksandrs Antonenko lauloi Otellon roolin, ja kuinka! Tämän maailmantähden piti olla Otellona jo produktion ensimmäisenä kesänä, mutta toisin kävi. Antonenko peruutti, ja Kristian Benedikt sai urakoida.

Lauantaina sai Olavinlinnan yleisö vihdoin kuulla, kuinka yksi tämän hetken parhaista Otelloista koko maailmassa tulkitsee osan. Yleisö myös ymmärsi arvostaa kokemaansa: Antonenko sai huumaavat, pitkät suosionosoitukset.

Otellon rooli on yksi oopperakirjallisuuden raskaimpia, mikä usein kuuluu: tenorin ääni väsyy kesken teoksen. Mitään tähän viittavaankaan ei ollut kuultavissa Antonenkon loisteliaassa tulkinnasssa.

Ääni oli soinnikas, vahva ja latautunut, ja se hehkui loppuun saakka. Tässä teille Otello, jota parempaa saa ehkä turhaan etsiä tällä hetkellä koko maailmasta.

Latvialainen Antonenko on laulanut osan muun muassa Lontoon Covent Gardenissa ja New Yorkin Metropolitan -oopperassa, ja hän tietää, mitä tulkinnassaan tahtoo.

Soila Puurtinen

Projisoinnit suurella, särkyneellä peilillä syventävät tapahtumia mutta myös hajottavat huomion. Desdemona muistelee häitään, onnen aikoja keskellä synkkää nykyhetkeä.

Otellon kehitys rakastuneesta, menestyneestä päälliköstä mustasukkaisuuden riivaamaksi puolihulluksi sai uusia sävyjä. Pelkän riehumisen rinnalla oli pientä hellyyttä ja epäilyä, ja mielen häilyvyys kuului kaikessa.

Kun oli raivon aika, ei Antonenko säästellyt ääntään, mutta säilytti aina kauniin kvaliteetin.


Ensi-ilta oli muutenkin suurten laulajien juhlaa. Marina Costa-Jackson Desdemonan roolissa on hieno tuttavuus: helmeilevä, ylä-äänirikas ja kantava ääni, sydämeenkäyvä, sympaattinen  olemus. Paju-laulu soi koskettavana.

Antonenkon ja Costa-Jacksonin kohtauksissa oli sähköä niin rakkaudessa kuin vihassa.

Katsomo pidätti henkeään, kun Antonenko riepotteli kaunotar-Jacksonia. Helposti unohti seuraavansa hyvin harjoiteltua esitystä.

Samaa huimaa tasoa on myös Elia Fabbian Jagona. Fabbian on ollut aiemmin linnassa La traviatassa ja Toscassa ja vuorotteli kaksi vuotta sitten Tommi Hakalan kanssa Jagona.

Hänen äänessään on teräksinen ydin, joka välillä peittyy Jagon pehmeään veittelylauluun. Fabbian tekee uskottavan juonittelijaroolin ja hurmaa miehekkäällä laulullaan.

Joska Lehtinen tekee Cassiona ensimmäisen keskisuuren roolinsa Olavinlinnan lavalla. Kaunis lyyrinen tenori kantaa hyvin, ja sympaattinen Cassio saa osuvan tulkinnan.

Ilkka Hämäläinen jatkaa vahvoja suorituksiaan Roderigona, ja Niklas Spångberg on vankka Montana. Lodovigon osassa loistaa korealainen, monet kilpailut voittanut Jongmin Park, jonka mehevää, kantavaa bassoa kuulisi mieluusti lisää.

Soila Puurtinen

Otello, Aleksandrs Antonenko, ja Jago, Elian Fabbian, tragedian heikkohermo ja juonittelija kaiken takana.

Anna Danik  on varmaotteinen, kaunisääninen kamarineiti Emilia, tarinan avainhenkilö.


Hannu Lintu ei ole juurikaan tätä ennen johtanut suurta romanttista oopperaa. Lintu antaa alun ukkoskohtauksessa orkesterin raikaa ja nostaa suuret kuorokohtaukset hurjaan pauhuun, mutta kokonaisote on sopuisampi kuin kahden vuoden takaisen Xian Zhangin.

Lintu antaa laulajille tilaa tulkita: hän venyttää rytmiä solistin mukaan ja hiljentää orkesterin niin alas, että laulajat voivat esittää pitkiäkin osuuksia kuin kuiskaamalla.

Orkesterista nousee esille uusia sävyjä ja eleitä, vihlovia  trillejä ja julistavia vaskikuoroja, lempeitä jousimattoja, kontrabassojen jykevä unisono. Ukkoskohtauksen sähköisesti tuotettu matala urkupiste häiritsi monia, teki jopa pahoinvoivaksi. Onko se välttämätön? Eikö orkesterin jyty riitä?


Olavinlinnan Otello on komea spektaakkeli, jossa on valtavasti katsottavaa, suuria joukkokohtauksia, liikettä ja menoa tarinaa eteenpäin vievien dramaattisten solistihetkien vastapainona.

Soila Puurtinen

Perheväkivaltaa näyttämölle: mustasukkaisuus on sokaissut Otellon, Aleksandrs Antonenko, ja Desdemona, Marina Costa-Jackson,  tietää kuolevansa.

Ohjaaja Nadine Duffaut ei päässyt kaksi vuotta sitten paikalle, vaan ohjauksen hoiti assistentti. Tänä kesänä Duffaut on ollut paikalla, ja se näkyy. Ohjaus on henkevöitynyt ja saanyt syvyyttä.

Henkilöohjaus on tarkentunut, kaikkeen on tullut sävyjä ja reaktioita hallitun kokonaisuuden lisäksi. Kuoro toimii hienosti myös näyttämöllisesti. Kokeneen, karismaattisen ohjaajan ote näkyy.

Duffaut käyttää laajaa lavaa suvereenisti. Joukkokohtauksissa ei tiedä, mihin silmänsä laittaisi: kaikkialla tapahtuu.  On juoppoja, miekkailijoita ja iloitsevia naisia kotiinpaluujuhlissa, raikkaita lapsia ja riemuitsevaa kansaa Desdemonen tervehdyksessä.

Kaikki on tyylikästä ja selkeää,  — vain suuret projisoinnit häiritsevät paikoin.

Soila Puurtinen

Savonlinnan oopperajuhlakuoro soi kuin unelma.

Oopperajuhlakuoro soi kuin unelma niin iloa, juopumusta kuin kauhua. Tässäkin teoksessa kuoron intensiivinen, valtaisa sointi jää mieleen — vastapainona lapsikuoron lempeälle, kirkkaalle tervehdykselle.

Harmaat barokkipuvut ja koko teos istuvat täydellisesti Olavinlinnaan, joka on sitä paitsi vielä saarella, kuten Otellon tapahtumatkin.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat

Uusimmat uutiset

Kommentoidut