Elokuva-arvio: Olen suomalainen on kaavoihin kangistunut henkilökuva

Olen suomalainen (Suomi, 2019). Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Marko Leino, Tomi Tuikkala. Rooleissa: Matti Ristinen, Tiina Lymi, Tatu Sinisalo, Talvikki Eerola, Iikka Forss, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala, Joni Leponiemi, Mikko Töyssy, Mikko Kouki, Joanna Haartti, Sakari Kuosmanen. Kesto: 113 min. K-12.

Jaana Rannikko

Totta kai suomalaisessa taiteilijakuvauksessa pitää ryypätä, jotta voidaan jälkikäteen piehtaroida tuskassa. Kuvassa Orvonmaa (Heikki Silvennoinen), Kari Tapio (Matti Ristinen) ja Chrisse Johansson (Joanna Haartti).
Totta kai suomalaisessa taiteilijakuvauksessa pitää ryypätä, jotta voidaan jälkikäteen piehtaroida tuskassa. Kuvassa Orvonmaa (Heikki Silvennoinen), Kari Tapio (Matti Ristinen) ja Chrisse Johansson (Joanna Haartti).

Sinivalkoisen äänen ruumiillistanut Kari Tapio on seuraavana vuorossa jatkuvassa muusikkohenkilökuvien esiinvyörytyksessä. Niitä tehdään, koska ne on helppo myydä.

Ilmiö on masentava, sillä nämä elokuvat ovat lähtökohtaisesti melko kehnoja. Syy on yksinkertainen: rock-henkilökuvat noudattavat kaikki lähestulkoon samaa kaavaa.

Katsojan sydämeen murtaudutaan väkipakolla musiikkia hyväksikäyttäen.

Kaavan mukaan aloitetaan usein ajasta, jolloin kohde on jo vakiintunut kaikkien rakastamaksi legendaksi. Katsojalle varmistellaan, että kuoppaisen kyydin jälkeen perillä odottavat suosionosoitukset valokeilassa.

Sitten hypätään ajassa taaksepäin ja kerrataan nuoruuden vaiheita, jolloin musiikki alkaa kiinnostaa. Pian ollaankin jo lavalla ja kohdataan ajan suuria nimiä. Tällä kertaa Danny (Iikka Forss) antaa Kari Tapiolle (Matti Ristinen) uraohjeita. Monia iskelmän isoja nimiä piipahtaa kulisseissa.

Eipä aikaakaan, kun ensimmäiset hitit soivat jo radiossa. Mutta menestys tuokin mukanaan demoneita. Perhesuhteet ovat kovilla. Lopulta terapiaa tai edes selontekoa perheelle ei tarvita, kun kaikki on vuodatettu väkevään biisiin.

Tällä kaavalla lähes kaikki muusikkohenkilökuvat siis kulkevat, ja Olen suomalainen on malliesimerkki sen orjallisesta seuraamisesta.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä osoittaa jälleen tietävänsä, mihin kamera kohtauksissa kuuluu, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, miten ihmisistä tehdään muuta kuin vain karikatyyreja. Dialogi tökkii ja esiintyjät ovat lavastettujen hetkien vankeja.

Tunteiden viisari heilahtelee maanis-depressiivisesti huipuilta laaksoihin yrityksenä herättää katsojissa reaktioita. Kaikki rapataan niin paksulti, ettei aidolle inhimillisyydelle jää tilaa hengittää.

Katsojan sydämeen murtaudutaan väkipakolla musiikkia hyväksikäyttäen. Tehokeinot ovat niin ilmeisiä ja halpoja, että ne kääntyvät itseään vastaan. Kuvista suorastaan huokuu polyesterin, tupakansavun ja vanhan viinan tuoksu. Väripaletti on joko kalpeaa matalapainepäivän valoa tai kakan väristä kangastapettia. Tunnelmointi alleviivataan surkeaksi kärsimyspornoksi, josta leikataan melankoliseen Kari Tapio -hittiin. Lopputulos yritetään myydä nostalgiana.

Pahinta koko tuotoksessa on sen läpinäkyvä pyrkimys hyödyntää muusikkohenkilökuvien trendiä ja edesmennyttä esiintyjää lippujen myymiseksi.

Elokuva ei missään vaiheessa huou kohdettaan kohtaan sellaista aitoa rakkautta, joka on ollut läsnä monissa muissa lähivuosina ilmestyneissä keskinkertaisissa muusikkoelokuvissa. |

YKSI TÄHTI

Hyvää: Kari Tapion musiikki.

Huonoa: Kehnolaatuinen, kaavamainen ja laskelmoiva.

Erityistä: Aleksi Mäkelä ohjasi aiemmin hyvin samankaltaisen Love Records — anna mulle Lovee -elokuvan.