Teatteriarvio: Joel, Sylvia ja repivä rakkaus

Kimmo Lavaste: Joel ja Sylvia. Ensiesitys Putkinotkossa 1.7. Ohjaus Kimmo Lavaste, puvut: Seija Kiuru. Rooleissa Marjo Välimäki ja Antti Ahlroos, tuotanto Joel Lehtonen -seura.

Tuija Pauhu

Antti Ahlroos on vahva, itsekäs Joel Lehtonen, Marjo Välimäki herkkä, uskollinen Sylvia Avellan Kimmo Lavasteen kirjoittamassa ja ohjaamassa Joel ja Sylvia -pienoisnäytelmässä, joka vie katsojan tunteiden myllyyn.
Antti Ahlroos on vahva, itsekäs Joel Lehtonen, Marjo Välimäki herkkä, uskollinen Sylvia Avellan Kimmo Lavasteen kirjoittamassa ja ohjaamassa Joel ja Sylvia -pienoisnäytelmässä, joka vie katsojan tunteiden myllyyn.


Kun uunituoreen savonlinnalaisnäytelmän kantaesitys oli ohi, oli yleisö täysin yksimielinen: Huh, miten hyvä!
Kimmo Lavaste on luonut tiivistunnelmaisen parisuhdetutkielman, johon erityisen sävyn tuo se, että suurin osa tekstistä on suoraan näytelmän toisen roolihenkilön, Joel Lehtosen, kynästä, suoraa lainausta kirjeistä Sylvialle.

Sylvia Avellan, Lehtosen salainen rakastettu, säilytti Joelin kirjeet, ja ne sekä muutLehtos-kirjat ja hänen teoksensa ovat olleet Lavasteen pohjana näytelmälle.


Sylvia oli porvarillinen aviovaimo, Joel häntä nuorempi nouseva kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Salainen rakkaus kesti vuosia. Näytelmässä eletään Joelin päivää Putkinotkossa eli Inhassa kesällä 1912.


Tästä riipivästä, paikoin lohduttomasta, ihmisen olemassaolon ja lopullisen yksinäisyyden teemoja repivästä pienoisnäytelmästä tulee mieleen Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Siinäkin mies ja nainen käyvät läpi elämäänsä ja rakkauttaan, tempoilevat toisistaan irti, repivät ja raastavat, eivät osaa olla yhdessä eivätkä erossa.


Lavasteen piirtämä kuva Lehtosesta ei juuri mairittele.  Me too -ajassa Lehtosen ajatukset naisesta ja parisuhteesta nostavat hiukset pystyyn ja kulmakarvat korkealle: voiko kansalliskirjailijamme olla tuollainen sovinisti ja kaksinaismoralisti? Miksi hän kiduttaa Sylviaansa, polkee tämän persoonan  ja rakkauden jalkoihinsa?

Sääliksi käy myös Lehtonen, miestä vailla uskoa ja ihanteita, kovia kokenutta, jo elämänsä alussa häpäistyä ja syrjittyä. Lopun surullinen hetki kertoo: yhdessä sittenkin, mutta läsnä aina yhteinen yksinäisyys ja tuska.

Suuri kiitos Lavasteella myös tarkasta ohjauksesta, myrskyistä ja tyvenistä,valon hetkistä tumman keskellä.

Vajaassa tunnissa piirtyy katsojan silmiin kummankin yksinäinen elämä, kulttuuri- ja porvarisperheen kasvatin, Sylvian, kulissiavioliitto ja elämän tuska;  Joelin vapauden kaipuu, uhma ja syrjästäkatsojan viha sekä kirjoittamisen himo. Kirjallisuus on tärkeä sivuhenkilö, kummallekin merkittävä.


Lavaste saa ohjaajana taitavista harrastajanäyttelijöistä parhaat puolet esiin. Maneerit on karsittu, ja dialogi virtaa uskottavana, koko tunneskaala käytössä.
Marjo Välimäelle bonuspisteitä  ruotsinkielisyyteen viittavasta puhetavasta ja herkästä reagoinnista Joel-julmurin sanapommituksessa.

Antti Ahlroosin Joel on itsevarma ja lähes hyökkäävä, mutta silti hellä. Ristiriitaisia molemmat, inhimillisiä.

Roolit vaativat joka hetki vahvaa läsnäoloa, suuren tekstimäärän hallintaa ja vanhan kielen omaksumista. Hatunnosto näyttelijöille!


Esityspaikka on autenttinen: täällä, Putkinotkon salissa, ovat oikeat Sylvia ja Joel keskustelleet ja viettäneet kesälomaa.

Pienillä keinoilla siirrytään vuoden 1912 Inhaan, joka vilisee väkeä; ystävätär, veli, lapsia, postimies. Katsoja lähes odottaa, että ikkunasta katsoessa vilahtaisi pari pellavapäätä.

Pieneen kammariin mahtuu 35 katsojaa. Välillä tunnepitoisen puheen volyymi täyttää pienen salin. Näytelmä tulee lähelle, joka tavalla.

Kaunis, surumielinen  loppu jää kuvana mieleen. Sanat tulevat ja menevät, suru ja kiintymys jäävät.