Mitä suomenpystykorva laulaisi karaokessa? Olen suomalainen sieltä varmasti tulisi, jämerän koiramaisena tulkintana

Suomenpystykorvan ja suomalaisten yhteinen historia kantaa tuhansien vuosien taakse. Yhteinen matka on luonut ihmisen ja koiran välille lujan siteen.

Jaakko Avikainen

Mikkeliläisen Tertin kartanon vanhempi pystykorvaherra, 7-vuotias Jorri ilmoittaa, kuka määrää näillä tonteilla.
Mikkeliläisen Tertin kartanon vanhempi pystykorvaherra, 7-vuotias Jorri ilmoittaa, kuka määrää näillä tonteilla.

Jos suomenpystykorva menisi karaokeen, se esittäisi vakaan totisella nuotilla Kari Tapion klassikon Olen suomalainen. Tanakassa haara-asennossa, hännänkään heilumatta.

Sellainen se on. Supisuomalainen. Nykytiedon valossa esi-pikinokat kulkivatkin esi-isiemme kanssa jo Volgan mutkasta tänne Pohjan perukoille. Matkalla ovat hioutuneet sekä isäntien että koirien luonteet.

Suomenpystykorva on harvinaisuus. Se polveutuu suoraan luonnonkoirasta.

Samanlaisia meistä on tullut. Viihdymme metsässä ja hoidamme hommat kunhan meitä ei vahdita liikaa. Kavahdamme kovaa kuria ja jurnutamme kärsittyä vääryyttä pitkään. Olemme omillemme uskollisia, mutta katsomme vieraita alta kulmien. Luonteemme on kyllä kehittynyt. Olemme nyt avoimempia ja sosiaalisempia, jos kohta vähän äkkinäisiä.

Huumorintajuakin meillä on, mutta se ei ole hohottavan virnuilevaa vöyhästelemistä. Enemmän Veikko Huovisen tyylistä, vähän salaviisasta nokkeluutta. Se vaatii toiselta samaa asennetta ja vastaantuloa. Jos sitä löytyy, juttuun tullaan. Ääni saattaa joskus kohota, mutta vain silloin kun on asiaa. Kalle Päätalon Herkko-isän paheksuma joutava läyryäminen saa jäädä muille.

Suomenpystykorva on harvinaisuus. Se polveutuu suoraan luonnonkoirasta. Nykyinen rotu on kylläkin saatu aikaan pitkäjänteisellä jalostuksella, mutta homma on hoidettu viisaasti, parantamalla ja korostamalla koiran luontaisia ominaisuuksia. Ei muokkaamalla koiraa tärviölle.

Se on vanhempi kuin itsenäinen Suomi; roduksi se vahvistettiin jo vuonna 1897. Kansalliskoira siitä tuli vuonna 1979. Ja mikäpäs muu Kennelliiton logossa komeilisi kuin suomenpystykorva.
Suomenpystykorvalla metsästäminen on nyt virallisestikin tärkeä juttu. Se hyväksyttiin vastikään Museoviraston aineettomien kulttuuriperintöjen luetteloon.

Pikinokasta on tullut rakas monesta hyvästä syystä. Onhan sen touhujen seuraaminen vähän kuin peiliin katsoisi. Moni isännän metsäkaveri ja emännän talonvahti on palvellut kuolemansa jälkeenkin, kun turkista on tehty kauniit ja lämmittävät rukkaset.

Sodissakin sen nimeen vannottiin. Korpisoturin perusase, jalkaväenkivääri m/28 sai jyvää suojanneista korvakkeistaan lempinimen pystykorva.

Onkin melko varmaa, että jos Väinö Linna olisi kirjoittanut Tuntemattoman Suomenpystykorvan, olisi hän lopettanut senkin lauseella Aika velikultia.
Sellaisiahan ne.


Lähteet: Koiramme 11/2017, Suomen Kennelliitto.

Luetuimmat