Pyhäpäiväksi: Sunnuntailapset

Pari viikkoa sitten automatkalla juttelimme kavereiden kanssa stressaamisesta, ahdistumisesta ja jännittämisestä. Etupenkillä istuvat vertailivat, että he stressaavat vatsalla. Kun stressipisteet nousevat, vessakäynnit tihenevät. Itselläni menee vielä lisäksi hartiat jumiin.

Kysyin takapenkin kokemuksia aihepiiristä. Hän mietti hetken. ”En minä taida stressata.”, kuului vastaus.

Niinpä niin. Sunnuntailapset, nuo huolettomat kanssakulkijamme. (Älkää ymmärtäkö alkuunkaan väärin. Tämä takapenkkiläinen kantaa kyllä aina vastuunsa ja häneen voi luottaa. Mutta hän ei vain stressaa.) Tämän elämänlahjan ottaisin mielelläni itsellenikin, jos sen jostain voisi saada.

Yksi Raamatun kummallisimpia tapahtumia on Jeesuksen kyläily Martan ja Marian luona. ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Martan kysymys Jeesukselle kuulosti syyllistävältä.

Mielestäni hänen tuiskahduksensa on myös aivan ymmärrettävä. Herra, etkö näe minua? Etkö näe, miten yritän? Samaa kyselen itsekin aika ajoin – silloin, kun töiden paljous ahdistaa sekä erityisesti silloin, kun en ole varma, mitä merkitystä työlläni on.

Samaa kyselee kai lähes jokainen kristitty Jumalalta aika ajoin. Herra, etkö näe minua? Sympatiat myös Martalle. Mutta Jeesus asettui Marian puolelle. Ymmärrän kyllä miksi. Jos menet kylään ystävän luo, on kiva, että hän keittää kahvit. Mutta jos hän ei malta pysähtyä juttelemaan kanssasi, vaan hyörii ja touhuaa koko ajan jotain keittiössä, alkaa kyläilyn merkitys hämärtyä. Tulinko tänne ihmettelemään, miten ahkerasti ystäväni tekee kotitöitä?

Martta ja Maria rakastivat Jeesusta. He molemmat halusivat palvella Jeesusta. Kaipa molemmat halusivat myös, että Jeesus huomaisi heidät. Martta touhusi. Maria halusi viettää aikaa Jeesuksen kanssa.

Minulle käy aika usein niin, että kaikenlainen touhu täyttää elämän. Työssäni yritän kovasti edistää Jumalan valtakunnan asiaa. Mutta helposti unohdan viettää aikaa Jeesuksen kanssa. Kun elämä täyttyy, rukous uhkaa unohtua.

Onneksi Martta ja Maria muistuttavat tärkeysjärjestyksestä. Ehkä juuri tänään uskallan ottaa päiväunet, kunhan olen ensin rukoillut vähän.

Kirjoittaja on Savonlinnan seurakunnan kappalainen