Avioparien suvut kietoutuvat yhteen Itä-Suomessa - sukututkimus paljastaa serkut ja kadonneet isät

Sukututkimus ei ole enää arkistoissa ahertamista. Nykyisin sitä tehdään omalta kotikoneelta.

Vesa Vuorela

Eeva Häkkinen, Terttu Kuhanen ja Veikko Hokkanen ovat kaikki pitkän linjan sukututkijoita. Jokainen tutkii taustaansa omalla tyylillään.
Eeva Häkkinen, Terttu Kuhanen ja Veikko Hokkanen ovat kaikki pitkän linjan sukututkijoita. Jokainen tutkii taustaansa omalla tyylillään.

Se oli tarjous josta ei voinut kieltäytyä. Elettiin 1940-luvun loppua. Sodan runteleman Suomen jälleenrakennus oli täydessä käynnissä ja ylimääräinen raha tiukassa. Valtavan markkamäärän syytämistä sukututkimukseen olisi pidetty täytenä tuhlauksena. Varsinkin kun samaan aikaan osa kansasta näki suoranaista nälkää

Suomen valtioarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedtin pöydälle ilmestyi 25. lokakuuta vuonna 1947 kirje, jonka lähettäjäksi oli kirjattu Yhdysvaltojen mormonikirkkojen sukututkimusseura Genealogical Society of Utah.
Seura tarjoutui mikrofilmaamaan vuotta 1860 vanhemmat kirkonkirjat ja väestöluettelot kaikissa Suomen arkistoissa. Työ tehtäisiin ilmaiseksi ja Suomi saisi filmikopiot vapaaseen käyttöön. Kaupan päälle mukaan tulisi vielä lukulaite filmien selaamista varten.

Evankelisluterilaisessa kirkossa tarjoukselle nyrpisteltiin nenää. Kirkkopiireissä ei voitu sallia sitä, että vieras ja taikauskoinen uskonlahko pääsisi käsiksi arvokkaisiin kirkonkirjoihin. Opetusministeriö näytti hankkeelle kuitenkin vihreää valoa. Parempaa tarjousta ei varmasti tulisi. Samalla Suomessa alkoi modernin sukututkimuksen aika.
Miksi mormonit sitten halusivat tehdä työn hyvää hyvyyttään? Palataan siihen lopuksi.

Mikkeliläinen sukututkijaharrastaja Eeva Häkkinen ehti rullailla mormonifilmejä paikallisessa maakunta-arkistossa vuosikymmenet. Hän kiinnostui Häkkisten suvun historiasta 1980-luvulla. Miehensä Veijon lisäksi Häkkisiä oli näet myös hänen äitinsä isä. Nopeasti selvisi, että he ovat samaa sukua kuuden sukupolven takaa.
— Olen Savon alkuasukkaita. Koko suku on asunut täällä ja nainut keskenänsä. Kun vertaillaan kuinka paljon minulla ja Veikolla on yhteistä perimää, niin meillähän on paljon. Serkkuus ei ole läheistä, vaan moninkertaista, Eeva Häkkinen nauraa.

Sukujen kietoutuminen yhteen ei ole Itä-Suomessa lainkaan erikoinen asia. Yhteisiä esi-isiä löytyy yllättävänkin läheltä, yhdeltä jos toiseltakin avioparilta.
Osa tutkijoista puhuu Itä-Suomen isolaatista, joka viittaa alueen eristäytyneisyyteen. Samaa nimitystä on käytetty esimerkiksi islantilaisten ja sardinialaisten kohdalla.
Itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten geeniperimä on myös tunnetusti kaukana toisistaan. Jopa kauempana kuin brittien ja saksalaisten.
— Syynä ovat vesistöt, jotka muodostivat aikoinaan kulkureitit. Ihmiset kävivät kauppaa ja pariutuivat sen mukaan, selittää yleisen historian professori Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta.
Sisäsiittoisuus ei Korpelan mukaan ole kuitenkaan vaarallista. Välillä puolisoita löytyi kauempaakin. Ja se riitti.
— Parissa sukupolvessa tällaisen "uuden äidin" geenipooli puhdisti koko väestön, koska hänen jälkeläisensä olivat geneettisesti terveempiä ja siksi ylivoimaisia muuhun sisäsiittoiseen väestöön nähden. Riitti systeemin toimimiseen, että uusia naisia tuli joskus.

Viimeisen vuosikymmenen aikana sukututkimus on ottanut valtaisia harppauksia eteenpäin. Ennen oman suvun tarinasta kiinnostuneen piti varata aika mormonifilmien selaamiseen omasta maakunta-arkistosta. Eteläsavolaiset, eteläkarjalaiset ja kymenlaaksolaiset ottivat tällöin yhteyttä Mikkelin maakunta-arkistoon.

Nykyisin oman suvun tutkimisessa pääsee alkuun kotikoneella, sillä suurin osa tarvittavasta aineistosta löytyy digitoituna verkosta. Sukututkimustyö, joka vei ennen kokonaisen ihmiselämän, voi onnistua nykyisin muutamassa vuodessa.
Kehitys on lisännyt samalla erilaisten sukututkimustyylien suosiota, sillä sukupuun nimet voivat löytyä nopeastikin.
— Lukuisilla suomalaisilla on esimerkiksi siirtolaisiksi lähteneitä sukulaisia. Siirtolaishistorian tutkiminen on kasvattanut suosiotaan selvästi viime vuosina, kertoo Suur-Savon Sukututkimusyhdistyksen tuleva puheenjohtaja Veikko Hokkanen.
Yhdistyksen varapuheenjohtaja Terttu Kuhanen vannoo myös erilaisten sukututkimustyylien nimeen. Häntä ei kiinnosta nimien kerääminen, vaan erilaiset sukuun liittyvät tarinat.
— Kiinnostuin isän puolen taustoista, sillä suvussa liikkuu Von Willebrantin tautia.
— Yksi suvun esi-isistä on sotilas Samuel Ingerman, joka on mitä ilmeisimmin avioton lapsi. Sukumme mielenkiintoisin tarina onkin, kuka on hänen isänsä. Arvailujen mukaan hän olisi Itä-Preussista päin tullutta sotilassukua. Mutta sitä vahvistavaa dokumenttia en ole onnistunut löytämään, Kuhanen harmittelee.
— Se ei löydy kuin dna-tutkimuksella, Häkkinen lisää.
Dna-tutkimuksesta onkin tullut sukututkimuksen uusin muotivirtaus.

Dna-testaus on itsessään varsin yksinkertainen ja kivuton toimenpide. Posken sisäseinämää pyykäistään pari kertaa pumpulipuikolla. Puikko lähetetään paketissa testiä tarjoavaan laboratorioon.
Suosituimmat kaupalliset testilaboratoriot löytyvät Yhdysvalloista. Häkkinen valitsi miehensä isälinjan testaamiseen FamilyTreeDna:n. Yrityksen kautta perimänsä on testauttanut jo yli 7200 suomalaista. Ja määrä kasvaa koko ajan.
Isälinjan selvittäminen on testeistä suosituimpia. 200 euron testillä pääsee teoriassa aina aikojen alkuun saakka, sillä poika perii tutkittavan y-kromosomin aina isältään. Oleellista kuitenkin on, että tuloksia vertaillaan muiden testin tehneiden kanssa. Testaamisen kiehtovin osuus onkin sen kautta saadut osumat, eli ”matchit”. Niitä saa eniten alle 100 euroa maksavalla serkkutestillä.
— Minulla serkkuja on noin 3000. Ei se vakavaa ole. Esimerkiksi amerikkalaisvävyni enolla oli yli 4000 serkkua, Häkkinen sanoo.
Dna-testit eivät ole kuitenkaan mikään oikotie sukututkimuksen onneen. Itsensä testauttaneita on tällä hetkellä niin vähän, että suoria sukupuuosumia löytyy verrattaen vähän. Suurin osa työstä pitää siis tehdä edelleen kirkonkirjojen ja muiden historiallisten asiakirjojen parissa.
— Ensin pitää tehdä perinteinen sukututkimus. Jos menee suoraan dna:han, niin pääsee vain puun latvaan. Itse rungosta ei tiedä silloin mitään, Terttu Kuhanen muistuttaa.
Professori Jukka Korpela on vieläkin kriittisempi.
— Oikeat geneetikot ovat opettaneet minulle, että geenien ja geenikarttojen seuraaminen on sukututkimuksen puolelta turhaa touhua, koska niitä ei voi ajoittaa.
— Geenikarttavillitys ei siten saa tukea tieteestä, vaikka ihmiset niitä itselleen ostavatkin, hän lisää.

Kokeneet sukututkijat suosittelevatkin aivan ensimmäiseksi elossa olevien lähisukulaisten haastattelemista. Se on helpoin tapa päästä oman suvun jäljille. Omatoimista sukututkimusta voi nimittäin tehdä helposti vain 100 vuotta vanhempien asiakirjojen osalta. Nuorempien asiakirjojen käyttöä suitsii henkilötietoihin liittyvä lainsäädäntö.
Mutta palataan vielä lopuksi mormoneihin. Miksi ihmeessä he halusivat digitoida kaikki suomalaiset kirkonkirjat ja muut henkilötietoja sisältäneet asiakirjat?
Syy löytyy mormoniuskosta, jonka mukaan edesmenneitä sukulaisia voidaan pelastaa vielä kuolemankin jälkeen. Mormonit uskovat, että suvut ja perheet on mahdollista liittää näin ikuisesti yhteen.
Jotain samaa löytyy myös maallistuneemmasta sukututkimuksesta. Menneestä haetaan selitystä oman elämän suuriin kysymyksiin, kuten Terttu Kuhanen asiaa kuvaa.
— Tulevat sukupolvet voivat löytää syvemmän ymmärryksen itseensä peilaamalla minuutta ja omia luonteenpiirteitä menneisiin sukupolviin.

Lasse Laitinen

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Uusimmat uutiset