Parkuinmäen taistelua muisteltiin 230 vuotta jälkikäteen — ”Siellä missä ihmiset rakentavat rajoja toistensa väliin, syntyy väistämättä taisteluja”

Dosentti Jorma Kaimio kertoi, miksi taistelu aikoinaan syttyi. Syy oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n. Hän ihannoi Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin sankaritekoja ja päätti ruveta sotilaskuninkaaksi.

Jari Kemppainen

Juhlallisuudet alkoivat lipunnostolla ja seppeltenlaskulla. Juhlan vastaavan järjestäjän, Etelä-Rantasalmen Kylät ry:n seppeleen laskivat Lotta Juutilainen, Arto Suomalainen ja Timo Kinnunen.
Juhlallisuudet alkoivat lipunnostolla ja seppeltenlaskulla. Juhlan vastaavan järjestäjän, Etelä-Rantasalmen Kylät ry:n seppeleen laskivat Lotta Juutilainen, Arto Suomalainen ja Timo Kinnunen.

Rantasalmen Parkuinmäen taistelua muisteltiin viikonloppuna näyttävästi, kun taistelusta tuli kuluneeksi 230 vuotta.

Parkuinmäen muistomerkki täytti 90 vuotta, joten tasavuosia oli tuplaten.

Avaussanat lausunut Rantasalmen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Juho Tiainen muistutti, että muistomerkki sijaitsee 156 metriä merenpinnan yläpuolella, joten tätä korkeammalle ei pitäjässä pääse.

— Korkealta näkee kauas. Ja nimenomaan sinne meidän on tänään tarkoitus katsoa, kauas historiaan. Katsomme yhdeksänkymmenen vuoden taakse, vuoteen 1929, jolloin seurantalo rakennettiin ja muistomerkki pystytettiin. Ja ennen kaikkea katsomme vielä kauemmas, päivälleen kahdensadankolmenymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, Parkuinmäen taisteluun, jossa ruotsalais-suomalaiset joukot tekivät voitokkaan yllätyshyökkäyksen venäläisten leiriin.k

Juhlapuheen piti aluekappalainen Jussi Leppäniemi Savonlinnan seurakunnasta.

— Kun joulukuussa 2004 aloitin täällä pappina, kirkkoherra Olli nosti esiin Rantasalmen historiaa. Muistin ja hahmotin lapsuuteni ajatusmaiseman. Käydessäni täällä muistomerkillä uskoisin, että tunnistin sen poikavuosien seikkailumielen. Olen fyysisesti sillä paikalla, jossa sattuivat ne tapahtumat, joita mietin lapsuus- ja nuoruusvuosina varsin ahkeraan.

Jari Kemppainen

Oiva Baggen perikunta luovutti Oivan kokoaman historiamateriaalin Rantasalmen kunnalle. Perikunnan edustajana tytär Marianna Bagge, kunnan puolesta lahjoituksen ottivat vastaan Ann-Helena Koivunoro ja Juho Tiainen.
Oiva Baggen perikunta luovutti Oivan kokoaman historiamateriaalin Rantasalmen kunnalle. Perikunnan edustajana tytär Marianna Bagge, kunnan puolesta lahjoituksen ottivat vastaan Ann-Helena Koivunoro ja Juho Tiainen.

— Tällä paikalla tuli sankaruuden ja voittamisen lisäksi myös toisenlainen ajatus. Sota – taistelu täällä ei ollutkaan vain sankaruutta, jaloja kertomuksia menneestä vaan tällekin Parkuinmäen paikalle ulottui myös toisenlainen todellisuus. Samaan aikaan kun kirkonkellot julistivat viimeinkin vuosikymmenten jälkeen voittoa vihollisesta, juhlaan sisältyi myös toisenlaisia ihmiskohtaloita – haavoittuneita, kuolleita, vammautuneita, vankeuteen lähteviä ja tyhjiä koteja, koteja joihin ei ikinä enää palattu ja voiton ja sankaruuden lisäksi myös petturuutta ja mestaamista.

— Ajattelisin, että Parkuinmäen taistelun muistolla on merkitystä ja viesti tähänkin aikaan. Ajattelisin tämän Parkumäen taistelun haastavan meitä tänäkin päivänä siitä, miten me toimimme - rakennammeko raja-aitoja vai purammeko niitä. Aikanaan sotavuosina piispa Sormunen käski avata kirkkojen ovet, jotta hätää kärsivät pystyisivät kokoontumaan ja saamaan apua. Silloin ei kysytty ihonväriä, heimoa, seksuaalista suuntautumista eikä ikää.

— Kaikki kykenivät kokoontumaan yhteen. 90 vuotta sitten tänne perustettiin kokoontumispaikka kylää varten ja ihmiset kokoontuivat myös muistomerkille. Ja tänään olemme taas kokoontuneet tänne yhteen. Siellä missä ihmiset rakentavat rajoja toistensa väliin, syntyy väistämättä taisteluja. Parkuinmäen taistelun viesti voisi olla se, että meidän pitäisi pyrkiä yhdessä tekemiseen ja ihmisiksi elämiseen, jotta kenenkään ei tarvitsisi ainakaan meidän rakentamiemme rajojen vuoksi joutua tahtomattaan tulilinjalle.

Jari Kemppainen

Dosentti Jorma Kaimion esitelmä Parkuinmäen taistelusta toi julki uuttakin tietoa.
Dosentti Jorma Kaimion esitelmä Parkuinmäen taistelusta toi julki uuttakin tietoa.

Jorma Kaimio avasi Parkuinmäen taistelun vaiheita pitkässä puheenvuorossa

Taistelun historiaa syvensi dosentti Jorma Kaimio omassa perinpohjaisesti historiaa avaavassa puheenvuorossaan.

— Kustaa III:n sota käytiin käytännöllisesti katsoen kokonaan Suomen alueella. Se oli tietysti hyvin käytännöllistä: kaksi valtiota sotii, mutta sota ei tule varsinaisesti kummankaan valtion alueelle. Sodille on tapana antaa nimi. Hyvin harvoin kumminkaan sodalle annetaan henkilön nimi. Mutta jos joku sota ansaitsee henkilön nimen, niin Kustaan sota on sellainen. Se oli todella Kustaa III:n, Ruotsin kuninkaan sota.

— Miten tuo sota syttyi? Vuonna 1788 Kustaa III oli 42-vuotias ja hallinnut Ruotsi-Suomea 16 vuotta. Hän oli saanut jonkinlaisen sotilaallisen koulutuksen, mutta oli enemmän kiinnostunut kulttuurista. Aiheetta häntä ei kutsuttu teatterikuninkaaksi. Hän oli Venäjän tsaarin – on kai oikeampaa käyttää tsaari kuin tsaaritar-nimitystä – Katariina II:n serkku. Serkukset tapasivat silloin tällöin ja Kustaa epäilemättä aina otti esille kysymyksen Turun rauhassa Venäjälle menetetyistä alueista, jotka sijoittivat Ruotsin ja Venäjän välisen rajan kulkemaan Rantasalmen poikki. Katariina ei tietenkään mistään alueiden takaisinluovutuksesta innostunut. Viimeinen tällainen serkusten tapaaminen oli vuonna 1783.

Kaimio kertoi, että Kustaa turhautui Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1786 ja hän päätti ruveta sankarikuninkaaksi.

— Hän ihannoi Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin sankaritekoja ja päätti ruveta sotilaskuninkaaksi. Hän ajatteli, että olisi hienoa vallata Norja takaisin Tanskalta, mutta sitten Venäjä joutui sotaan Turkin kanssa. Kustaa ajatteli, että nyt hänellä olisi tilaisuus siirtää raja lähemmäksi Pietaria.

— Venäjä oli täysin haluton minkäänlaisiin sotiin. Ryhdyttiin etsimään sodalle syytä, joka sitten lopulta 27. kesäkuuta 1788 saatiin Puumalasta. Siellä talonpoika oli tekemässä metsäaurausta rajan Ruotsin puolella.

Jari Kemppainen

Järjestävän seuran väki oli pukeutunut yhtenäisesti. Vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä muutenkin mukana oleva pariskunta Janne ja Satu Lötjönen Maanpuolustuskoulutus ry:ltä lainatuissa vermeissä.
Järjestävän seuran väki oli pukeutunut yhtenäisesti. Vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä muutenkin mukana oleva pariskunta Janne ja Satu Lötjönen Maanpuolustuskoulutus ry:ltä lainatuissa vermeissä.

Kaimio kertoi, että kun sodalle oli saatu syy, kolme päivää myöhemmin Savon Prikaatin komentaja Berndt Hastfer lähti liikkeelle valloittamaan Olavinlinnaa, mutta Ruotsin sotilasvoimat olivat sangen heikosti valmistellut. Olavinlinnassa ei kummoista varuskuntaa ollut, mutta häneltä unohtuivat ottaa tykit mukaan.

— Kuitenkin jokunen tykki tarvittaisiin tuollaisen Olavinlinnan kaltaisen linnoituksen valloittamiseen. Näin Hastfer joutui piirittämään linnaa ja ehkä se olisi piirittämälläkin lopulta antautunut, mutta sodankäyntikausi, kesä 1788, loppui ja Hastfer lähti takaisin. Muitakin sotatoimia käytiin nimenomaan Kymijoen – joka oli rajajokena – varressa, mutta kaiken kaikkiaan nuo Kustaa III:n ensimmäisen sotakesän tapahtumat olivat pikemminkin yhtä sähläystä kuin onnistunutta sodankäyntiä.

Syksyn tullen sotatoimet päätettiin ja Hastfer erotettiin Savon Prikaatin johdosta. Curt von Stedingk tuli hänen tilalleen. Kaimion mukaan Stedingk vietti talvea osittain Mikkelissä, osittain Rantasalmen kirkolla. Hän ryhtyi aika ponteviin toimenpiteisiin. Hän esimerkiksi onnistui majoittamaan joukkonsa: Rantasalmelaisissa taloissa oli tuon talven aikana kolmesta kymmeneen Savon Prikaatin sotilasta kussakin.

— Hän ryhtyi linnoittamaan Puikonsiltaa – tiedätte Puikonsillan tuossa Putkilahden ja Haukiveden välissä. Sinne rakennettiin kaikkien pioneeritaitojen mukaisesti 400 metriä pitkä murrokko. Tämä tieto on aivan tuore. Se on käynyt ilmi Stedingkin arkistosta, jonka Kansallisarkisto osti.

Kaimio kertoi, että näin tultiin kesään 1789, joka oli Parkuinmäelle merkittävä ajanjakso.

Jari Kemppainen

Mikkelin Jalkaväkimuseon kesäsotilaat toivat väriä juhlaan.
Mikkelin Jalkaväkimuseon kesäsotilaat toivat väriä juhlaan.

— On laskettu, että Ruotsilla oli Suomessa aseissa 23 642 miestä, joista yli 5 000 oli kuitenkin rannikkolaivaston palveluksessa. Se oli tärkeä osa tuota sotaa, koska se lopulta päätti sodan. Kreivi Musin-Pushkinilla, joka johti venäläisiä sotajoukkoja täällä, oli noin 31 000 miestä. Ei mitään merkittävää ylivoimaa kummallakaan puolella.

— Kuningas itse saapui Suomeen 9. päivä kesäkuuta. Hän oli saavuttanut sisäpoliittisen voiton, saanut valtiopäiviltä oikeuden käydä omalla päätöksellä hyökkäyssotaa. Tällä tavalla hän oli saanut jotain tästä sodasta, mitä hän oli sillä tavoitellut. Varsinaisen sota-aloitteen tuona kesänä tekivät venäläiset, jotka lähtivät Savossa kolmea päätietä pitkin hyökkäykseen 11. päivä kesäkuuta. Kyyron tärkeä asema Ristiinassa murtui ja venäläiset etenivät kohti Mikkeliä.

— He joutuivat hetkeksi pysähtymään Porrassalmelle. Siellä käytiin kaksi taistelua. Rantasalmen kirkonkylä joutui venäläisten käsiin ja Juva vallattiin. Mikkelistä suomalais-ruotsalaiset joukot vetäytyivät kohti Juvaa ja edelleen Joroisiin, jossa Curt von Stedingk alkoi koota joukkoja vastahyökkäykseen.

— Hänellä oli 3 400 miestä täällä Savon rintamalla Joroisissa käytössä. Hän valmistautui huolellisesti hyökkäykseen, joka alkoi 3. päivä heinäkuuta. Kenraali von Schultz oli saanut käskyn säilyttää Rantasalmi ja Sulkava hinnalla millä hyvänsä, mutta todellisuus oli kuitenkin ehkä hieman toisenlainen. Ilmeisesti ilman taistelua Schultz vetäytyi Rantasalmelta ja Sulkavalta ja asettui tänne Parkuinmäelle leiriin ajatellen, että tämä on hyvin puolustettava paikka.

— Von Stedingk, Savon Prikaati ja apujoukot saapuivat Rantasalmelle ja asettuivat siellä taloksi. Everstiluutnantti Georg Henrik Jägerhorn – tärkeä henkilö tässä taistelussa – lähti tiedustelemaan venäläisten asemia. Hän teki suunnitelman, miten Parkuinmäen taistelu voitaisiin käydä. Piti kiertää Putkilahti venäläisten selustaan ja samanaikaisesti tulla Putkisalosta salmen yli kolmantena joukkona ja näin saataisiin venäläiset piiritettyä. von Stedigk ei pitänyt tästä suunnitelmasta. Mutta hänellä oli mukana alikomentajana eversti Carl Gustav Ehrnrooth, joka innostui tästä Jägerhornin suunnitelmasta ja he saivat lopulta von Stedingkin taipumaan tähän suunnitelmaan.

—  20. päivä heinäkuuta von Steding antoi käskyn – hän halusi itse johtaa tuota koukkausta Putkilahden ympäri. Siihen ei otettu Savon Prikaatin joukkoja vaan ne jätettiin majuri Gahnin komentoon etenemään päätietä Puikonsiltaa kohti. Sen sijaan von Stedingkillä oli johdossansa 406 pohjalaista ja Ehrnroothilla 466 porilaista eli noin tuhannen miehen joukko lähti rämpimään osittain teitä pitkin, osittain suota ja korpea pitkin Putkilahden ympäri kohti Hiltulan kylää ja saapui sinne seuraavana päivänä yhden yöpymisen jälkeen. He asettuivat Parkuinmäen lounaispuolelle, ensin harjanteelle ja sitten lähestyivät sieltä vielä jonkin matkaa syvänteeseen ja piiloutuivat. En tiedä missä von Schultzin tiedustelijat olivat tässä vaiheessa.

Jari Kemppainen

Juhlan juontaja ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja Pertti Auvinen ja Ratsuväen Perinnesoittokunnan kapellimestari kävivät ohjelmaa läpi vähän ennen h-hetkeä.
Juhlan juontaja ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja Pertti Auvinen ja Ratsuväen Perinnesoittokunnan kapellimestari kävivät ohjelmaa läpi vähän ennen h-hetkeä.

Kustaa III ei saanut sotilaskuninkaan kunniaa, vaan hänet murhattiin kolme vuotta myöhemmin

Kaimio arveli vaatimattomasti, että paikalla juhlassa oli parempia Parkuinmäen paikkojen ja asioiden tuntijoita kuin hän.

— Mutta ihan lyhyesti kertaan nämä yleisesti tiedossa olevat tapahtumat. Kenraali von Schultz, venäläisten komentaja, totesi tämän koukkauksen ja lähti sitä tykistöllään torjumaan. Hänen tykistönsä suuntautui nimenomaan von Stedingkin pohjalaisia kohtaan. Ehrnroothin porilaiset olivat etäämpänä ja niitä ei täältä mäeltä pystynyt shrapnelleilla ahdistamaan. Pohjalaiset pelästyivät kauheasti ja olivat lähdössä karkuun. Von Stedingk ei osannut mitään kieltä, jolla olisi saanut nämä pakosuunnitelmat pysähtymään. Eversti Ehrnrooth totesi, että tämä meidän hieno koukkauksemme on menossa ihan mönkään, kun pohjalaiset eivät lähde liikkeelle. Hän kävi itse von Stedingkin luona ja rantasalmelaisena hän tietysti osasi sen verran suomea, että sai pohjalaisetkin kääntymään kohti hyökkäystä.

— Porilaiset olivat tuon venäläisten leiriin suuntautuneen hyökkäyksen kärkenä. He saavuttivat leirin ja von Schultz, joka oli siihen asti kuvitellut, että päähyökkäys tulisi Puikonsillan suunnalta, oli lähettänyt sinne eversti Tollin torjumaan tätä hyökkäystä, joutui yht´äkkiä pakokauhuun ja lähti vetäytymään täältä leiristä samaan suuntaan eli kohti Puikonsiltaa. Sieltä majuri Gahn – kuultuaan, että hei, siellä ammutaan, nyt lähdetään liikkeelle –lähti vyöryttämään Savon Prikaatin joukkoja etelää kohti ja painoi Tollin sotilaita etelään päin samaan aikaan kuin Schultzin sotilaat pakenivat leiristä pohjoista kohti ja näin venäläiset joukot joutuivat kahden tulen väliin, mitä ei yhtään helpottanut se, että 80 rakuunaa oli tullut Selkäsalmen yli Putkisalon suunnalta venäläisjoukon selustaan.

— Kaaos oli täydellinen ja oikeastaan ainut mahdollisuus pelastautua venäläisillä joukoilla oli lähteä korpien ja soiden yli kohti Olavinlinnaa. Tämä oli myös Schultzin kohtalo. Hän oli haavoittunut taistelussa, mutta jonkun jääkärijoukon avustuksella hän onnistui pelastautumaan Olavinlinnaan. Sen sijaan von Toll, joka oli muuten ruotsalainen ammattisotilas ja taisteli venäläisten puolella, joutui suomalaisjoukkojen vangiksi. Von Schultz oli tuossa vaiheessa aika sekaisin. Hän ei oikein tiennyt, mikä maa, mikä valuutta, mitä taistelussa oli loppujen lopuksi tapahtunut. Hänen täytyi tietysti tehdä virallinen selostus, että hän oli menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina 20 upseeria ja 509 miestä. Sen lisäksi pakoon päässeistä 373 oli haavoittunut eli hänen menetyksensä olivat yhteensä noin 900 miestä. Hänellä oli täällä ehkä kolmisentuhatta miestä. Von Schultzin kirjaus on siinä mielessä kiinnostava, että von Stedingkin arvio venäläisten tappioista oli pienempi. Aika harvoin sattuu näin, että voittanut puoli arvioi hävinneen puolen tappiot pienemmiksi kuin hävinnyt puoli. Suomalaisten menetykset olivat yksi upseeri ja 38 aliupseeria ja miestä kaatuneina sekä yhdeksän upseeria ja 135 miestä. Sen lisäksi kaksi upseeria katosi taistelun aikana – minne – Pietariin ehkä.

Jari Kemppainen

Savonlinnan reserviläisten esillelaittama kalustonäyttely kiinnosti etenkin miesväkeä.
Savonlinnan reserviläisten esillelaittama kalustonäyttely kiinnosti etenkin miesväkeä.

— Ja sitten palkittiin voittajat: von Stedingk, joka lähinnä mokaili tässä Parkuinmäen taistelussa, ylennettiin kenraalimajuriksi. Ehrnroothia ei ylennetty, vaikka hän oli varsinainen Parkuinmäen taistelun sankari, ei myöskään Jägerhornia.

Kaimio kertoi, että kuningas Kustaa III:n piti ottaa kaikki hyöty irti Parkuinmäen taistelun voitosta. Kuningas julisti kirkonkelloja soitettavaksi kaikissa Ruotsi-Suomen kirkoissa Parkuinmäen voiton kunniaksi. Tämä oli erityisen merkittävä voitto sen takia, että koko venäläisten leiri jäi Ruotsi-Suomen haltuun: tykit, hevoset, kuormastot, kaiken joutuivat venäläiset tänne jättämään. Miten sotatoimet tästä jatkuivat? Von Stedingk lähti joukkojensa kanssa Laitaatsalmeen Olavinlinnaa kohti. Mutta taas hommat pysähtyivät niille sijoille. Jos hän olisi päättäväisesti jatkanut Olavinlinnaan eikä jäänyt Laitaatsalmeen kuhnailemaan niin hän olisi voinut Olavinlinnan valloittaa. Siellä oli hyvin pieni varuskunta tuossa vaiheessa.

— Tuon kesän lopulla painopiste sodassa alkoi siirtyä yhä selvemmin merelle Suomenlahdelle. Seuraavana kesänä sodan päätös tapahtui Ruotsinsalmen taistelussa kesäkuussa 1790, jolloin Ruotsin rannikkolaivasto houkutteli Venäjän laivaston kapeisiin paikkoihin ja pystyi lyömään sen aivan yllättäen. Nyt Kustaa III:lla oli neuvotteluasema neuvotteluissa venäläisten kanssa. Hän pystyi sitten solmimaan 14. elokuuta 1790 Värälässä rauhan, jossa rajaviiva jätettiin ennalleen. Kaikki tämä siis turhaan, vaikka Parkuinmäen taistelu olikin kunniakas taistelu.

— Kustaa III:n loppuvaiheet te tiedätte hyvin. Häntä ammuttiin kolme vuotta myöhemmin naamiaistanssiaisissa selkään ja hän kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Hänestä ei tullut koskaan tuota suurta sankarikuningasta, sotilaskuningasta. Mutta 140 vuotta myöhemmin tällä paikalla pystytettiin muistomerkki, rakennettiin upea seuraintalo ja Parkuinmäen taistelun kunniakas muisto elää rantasalmelaisten keskuudessa edelleen, Jorma Kaimio totesi.

Kirjoituksessa on tiivistetty juhlan puheita. Etenkin Jorma Kaimion pitkää historian vaiheita kuvaavaa esitelmää on lyhennetty kovasti.