Vauva sanoi äiti ja luetteli automerkkejä, mutta nyt Jere, 21, käyttää pelkästään sanaa Imppa — Isä: ”Hän on ehkä epätäydellinen, mutta silti minun oma poikani”

Jari Sarja on ihan tavallinen isä muiden joukossa, vaikka hänen ainoalla lapsellaan on kehitysvamma ja cp-vamma. Isyyttä pojan erilaisuus ei muuta mitenkään.

Vesa Vuorela

Jere ja Jari Sarjalla on tiivis suhde. Isä ja poika viettävät yhä paljon yhteistä aikaa, vaikka 21-vuotias miehenalku ei asu enää lapsuuskodissaan.
Jere ja Jari Sarjalla on tiivis suhde. Isä ja poika viettävät yhä paljon yhteistä aikaa, vaikka 21-vuotias miehenalku ei asu enää lapsuuskodissaan.

Moniko 21-vuotias miehenalku haluaa viettää aikaa vanhempiensa kanssa, mäntyharjulainen Jari Sarja kysyy.
Eivät ainakaan kaikki.
Jere Sarja tahtoo.

Jarin ja hänen vaimonsa Mirja Sarjan poika on mielellään lapsuuskodissaan viikonloppuisin, vaikka on aikuistumisen kynnyksellä ja asuu Hartolassa Päivälehdon hoitokodissa.
— Vietämme vieläkin paljon aikaa yhdessä. Saan nauttia isä ja poika -suhteesta pidempään kuin monet muut, Jari Sarja uskoo.

Lucianpäivänä 1996, yli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa syntynyt Jere vietiin Kuopiossa sektion jälkeen suoraan teho-osastolle.
Poikavauva painoi 810 grammaa.

Keskoskaapeissa Kuopiossa ja Mikkelissä kului kuukausia. Lastenosaston seinillä oli keskosista kuvia ja tarinoita, jotka eivät kaikki olleet onnellisia.
Oli esimerkiksi kaksoset, joilla oli molemmilla sama syntymä- ja kuolinpäivä.

Mirjalla oli ollut raskausmyrkytys, jonka vuoksi sekä äiti että lapsi olivat kuolemanvaarassa.
— Siellä osasi iloita siitä, että molemmat jäivät henkiin, Sarja sanoo.

Vaikeinta on, että joutuu tulkitsemaan

Raskausmyrkytys vaikuttaa syntymättömän lapsen hapensaantiin ja sitä kautta kehitykseen.
Jere kotiutettiin alkukeväällä ilman diagnooseja, mutta fysioterapiaa pikkumiehelle annettiin jo sairaalassa.

Vauvavuosi oli tavallista arkea pienen lapsen kanssa: Syöttämistä, nukuttamista, vaipanvaihtoa ja jatkuvaa nostelua.

Kun Jere oli 8 kuukauden ikäinen, poika sanoi ensisanoikseen äiti ja vähän myöhemmin luetteli automerkkejä, tosin pienillä virheillä.
Tuore isä nauhoitti innoissaan sanat, kuten valtaosa tekee.

Silloin vain ei ollut aavistustakaan siitä, että Jeren puhekyky oli tuolloin parhaimmillaan.

Vesa Vuorela

Jere ymmärtää paljon, mutta ei puhu. Omaa tahtoa nuori mies osoittaa ilmeillä, eleillä ja käsiliikkeillä.
Jere ymmärtää paljon, mutta ei puhu. Omaa tahtoa nuori mies osoittaa ilmeillä, eleillä ja käsiliikkeillä.

Nuori mies käyttää nykyisin vain yhtä sanaa, joka tarkoittaa vuorotellen kaikkea. Imppa-sana tulee, kun tarvitaan lisää juomista tai halutaan katsoa leffaa.

Omaa tahtoa Jere osoittaa ilmeillä, eleillä ja käsiliikkeillä. Jos ei toiveita toteuteta, omatoimisuutta löytyy.
— Jere ymmärtää paljon, mutta ei puhu. Se on vaikeinta, että joutuu tulkitsemaan eikä aina voi olla varma, ymmärsikö oikein.

Sarja työskentelee Otavan Opistolla verkkoympäristöjen parissa. Tekniikka on sekä isälle että pojalle mieluista, joten apuväline kommunikaatioon saattaa vielä löytyä.
— Jos se vain sattuu olemaan sellaista tekniikkaa, minkä Jere hyväksyy. Tablettikoneen kanssa meni hetki ennen kuin se kelpasi käyttöön, Sarja naurahtaa.

Diagnoosi ei ollut maailmanloppu

CP-vamman diagnoosi tuli, kun Jere oli yksivuotias. Alaraajoissa on jatkuva jännitystila, joten niiden liikkeitä ei voi säädellä.

Se ei tuntunut isästä maailmanlopulta.
— Ei meiltä viety mitään pois. Ajattelin vain, että tehdään muuta, jos liikunta on Jerelle vaikeaa, Sarja muistelee.

Jari ja Mirja olivat tehneet jo tuolloin päätöksen, että Jere jää ainoaksi lapseksi. Raskausmyrkytyksessä on uusintariski ja toisaalta pariskuntaa mietitytti esikoisen asema, mikäli sisarus olisi terve.
— Meidän perhe tuntui valmiilta.

Kehitysvamma todettiin muutama vuosi myöhemmin. Päivä ei ollut erityisen järkyttävä, mutta arjen kannalta merkittävä.
Diagnoosi avasi ovet kaikkeen tukitoimintaan, joita yhteiskunta kehitysvammaisille tarjoaa.

Jere on saanut fysio- ja puheterapiaa, apuvälineitä tuhansien eurojen pyörätuolista sähkösänkyyn sekä mahdollisuuden koulunkäyntiin ja liikuntaan omilla ehdoillaan.
— Koulutetut ihmiset tekevät kaikkensa, jotta sinun lapsesi pääsee eteenpäin elämässä, Sarja kuvailee.

Vaalijala teki pojalle hyvää

Seitsemänvuotiaana Jere lähti Vaalijalan erityiskouluun Pieksämäelle, koska lähes 300 kilometriä oli päivittäiseksi koulumatkaksi mahdoton.
Viikonloput ja lomat poika on aina ollut kotona, mutta silti luopuminen oli vaikeaa.
— Se on lapselle aika pieni ikä muuttaa pois kotoa, isä huomauttaa.

Vaalijala, missä poika asui hoivaosastoilla lopulta kymmenen vuotta, oli Jeren kannalta hyvä ratkaisu.
Kun aiemmin poika oli aina vähän kavereita jäljessä, muiden kehitysvammaisten joukossa asetelma kääntyi päälaelleen.

Liikkumiseen tuli melkein heti iso edistysaskel, kun poika oppi kelaamaan pyörätuolilla itse.
Sarjan silmiin tulee ylpeyttä.
— Jere on kyllä todella näppärä tuolin kanssa, hahmottaa tarvittavan tilan ja pujottelee hienosti ahtaissakin paikoissa. Se ei ole nimittäin ihan helppoa.

Kehitysvammaisten vieraannuttaminen perheestä ei ole vieläkään täysin tavatonta. Jeren rippijuhlissa yhdellä nuorista ei ollut omia vieraita ollenkaan.

Jereä on kohdeltu aina samalla tavoin kuin kaikkia muitakin lapsia, sekä omassa lähipiirissä että kotipaikkakunnalla.
Poika on käynyt Mäntyharjussa perhepäivähoitajalla ja päiväkodissa sekä ollut vanhempiensa mukana niin juhlissa kuin ruokakaupassakin.

Jari Sarja sanoo, ettei ole koskaan nähnyt esimerkiksi sääliviä katseita, kun on liikkunut poikansa kanssa.
— En koe, että Jereä tai minua olisi syrjitty. Päinvastoin, oikeastaan meidät on otettu omikseen, Sarja kiittää.

Asenteet kehitysvammaisia kohtaan ovat ottaneet Suomessa harppauksia eteenpäin muutamassa vuosikymmenessä.
60-luvun lopulla lapsi saatettiin hylätä kehitysvammalaitokseen, mutta aivan tavatonta vieraannuttaminen ei ole vieläkään.

Muisto Jeren rippijuhlista Vaalijalassa saa kyyneleet Jari Sarjan silmiin. Yhdellä konfirmoiduista nuorista ei ollut omia vieraita ollenkaan.
— Se tuntui ihan hirveältä.

Kehitysvamma on turha lisämääre

Jari Sarja on urheilumies isolla alkukirjaimella.
Jalkapalloseura Mäntyharjun Jäntevässä Sarja on ollut sekä pelaajana, juniorivalmentajana että yleismiehenä kantavia voimia vuosikausia.
Jääkiekkoilun riemua ja maalivahdin mustelmia ovat tarjonneet Mikkelin alueen harrastesarjan joukkueet.

Ovatko oman pojan liikuntarajoitteet koskaan harmittaneet liikunnallista isää?
Sarja miettii kauan mutta myöntää sitten, että toisinaan kyllä.
— Näen joskus unia, joissa Jere kävelee tai juoksee, Sarja kertoo.
— En herää katkerana tai surullisena vaan hyvin ihmeissäni. Uni on niin epätodellista.

Vesa Vuorela

Jari Sarja näkee joskus epätodellista unta, jossa Jere juoksee, muttei herää katkerana tai surullisena. Isälle oma poika on hyvä juuri omana itsenään.
Jari Sarja näkee joskus epätodellista unta, jossa Jere juoksee, muttei herää katkerana tai surullisena. Isälle oma poika on hyvä juuri omana itsenään.

Sopeutumista kehitysvammaisuuteen ovat helpottaneet omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset.
Jari Sarja asui lapsena viisi vuotta Ruotsissa ja opiskeli Vaasassa ruotsinkielisten parissa suomenkielisenä.
— Se on auttanut, että on itse ollut erilainen ja kuulunut vähemmistöön.

Nykyisin Sarja pitää kehitysvammaa lähinnä turhana lisämääreenä. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, joita ei tarvitse määritellä diagnooseilla.
Jari Sarjakin on tavallinen isä muiden joukossa, sillä lapsen kehitysvamma ei isyyttä muuta mitenkään.
— Jere on ehkä epätäydellinen ja erilainen, mutta ennen kaikkea hän on minun oma poikani.