Kolumni: SaPKolla on pysyvä paikka jokaisen ex-juniorin sydämessä — Isompi tai pienempi

Heikinpohjan pojalle SaPKoon meneminen oli luonnollinen juttu. Olihan Talvisalon tekojää siinä vieressä, kertoo ex-sapkolainen ja nykyinen Itä-Savon urheilutoimittaja Jarmo Pesonen

SaPKon C-juniorit kaudella 1979—80.
SaPKon C-juniorit kaudella 1979—80.

Meitä oli mie, Japi, Vessi, Riiva, Kunu, Herkko, Matu, Rexi, Kapo, Lödy, Roikki, Rölle, Jukka, Make, Miksu, Ana, Aade, Stada, Hissu, Jamo, Pali ja Koppa. Oli varmaan muitakin. Oltiin SaPKon junnuja joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen.

Heikinpohjan pojalle SaPKoon meneminen oli luonnollinen juttu. Olihan Talvisalon tekojää siinä vieressä.

Ensimmäisen kerran yritin jääkiekkoilijan uralle E-juniori-ikäisenä, vähän toisellakymmenellä. Jostain käsittämättömästä syystä valmentajan pelisilmä ei erottanut edessään seisonutta hiomatonta timanttia, vaan ilmoitti kylmästi, ettei meille nyt mahdu pelaamaan. Silloin oli mistä valita.

Pettymyksestä toipuminen vei pari vuotta. Toinen yritys avasi portit jääkiekkotoimintaa harjoittavaan Pallokerhoon. Pääsin D-junnuihin.

Ura urkeni horjahdellen, mutta jossain vaiheessa onnistuin ensimmäisen maalinkin tekemään. Hetki koitti Kuopiossa, legendaarisessa Niiralan montussa. Voitimme pelin 12—8 tai 13—7 ja oma osumani syntyi jossain pelin keskivaiheilla. Sohaisin kiekon verkon perille hirveästä maalinedushässäkästä. Riemulla ei ollut rajaa. Kotona piirsin tapahtuman isälleni.

Ura loppui B-junnuna nilkan murtumiseen. Menetys suomalaiselle jääkiekolle ei ollut merkittävä.

Toinenkin täysosuma oli lähellä, kun seuraavassa vaihdossa pääsin yksin läpi. Vedin silmät kiiinni sinnepäin ja kiekko kimmahti yläputkesta päätyverkkoon. Vieläkin jaksan ihmetellä sitä, miten ihmeessä sain kohotettua kiekon niin korkealle. Piirsin varmaan senkin.

Urani huippuhetki oli kun pelattiin toisena D-juniorivuotenani Talvisalossa iltavaloissa välisarjaa KooKoota vastaan. Yleensä KooKoo, SaiPa ja Ketterä olivat joukkueita, joilta tuli aina turpaan. Sinä iltana ei tullut.

Ottelun alussa, kun kolmosketju sai vielä peliaikaa, blokkasin uhrautuvasti vastustajan puolustajan lämärin ja karkasin läpiajoon. Voi myös olla, että en ennättänyt väistää pakin laukausta ja siksi kiekko kimposi polvisuojuksistani keskialueelle.

Maalin tein ainoalla osaamallani harhautuksella, kiekko rystylle ja siitä nosto maalin kattoon. Tai ainakin ylös.

Peli jatkui jännittävissä merkeissä ja seurasin kaukalon tapahtumia pääasiassa vaihtopenkin päästä.

Kolmannessa erässä 4—0-tilanteessa saimme rankkarin. Valmentaja huikkasi minulle penkin päähän, että Pesonen laukomaan.

Vanhempani olivat katsomossa ja he tunnustivat ihmetelleensä mitä minä tein siinä vaiheessa keskiympyrässä. No minähän otin kiekon ja kävin tekemässä maalin.

Voitettiin 5—0 ja pelin jälkeen ajattelin kaksi maalia tehneenä saavani palkinnon. Sinkkosen Auvon muodostama palkintoraati antoi kuitenkin parhaan pelaajan palkinnon nollapelin pelanneelle Jarmo Myllykselle. Ei kai sitäkään ratkaisua voi vääränä pitää.

Ura loppui B-junnuna nilkan murtumiseen. Menetys suomalaiselle jääkiekolle ei ollut merkittävä.

Suuri on se joukko savonlinnalaisia ja lähikuntien poikia, jotka ovat vuosien varrella vetäneet Sankar-nutun tai pässipaidan ylleen

Pojat ovat kasvaneet pituutta ja leveyttä, muuttaneet pois paikkakunnalta, mutta uskallan väittää, että SaPKolla on pysyvä paikka jokaisen ex-juniorin sydämessä. Isompi tai pienempi.

Tänään SaPKo juhlii 90-vuotista taivaltaan. Onnea ja hyviä myötätuulia kohti sataa vuotta.


Kirjoittaja on Itä-Savon urheilutoimittaja, joka ei koskaan oikein oppinut luistelemaan takaperin.

Luetuimmat